Pitkä ihana leikki

Rakas päiväkirja, rakkaat lukijat,

Mä vetäydyn.

Laukut pullottaa ja paljon piti heittää roskiin tai kadunmiehelle. Kuusi kiloa kirjoja lähti postissa, aamulla jännitetään viedäänkö multa rahat ylipainon vuoksi. Nyt lähden kävelylle. Otan viimeisen iltajätskin, johon tulee ehkä suklaamoussea ja pistaasia. Tai kookosta. Sanon Mr Loungille, alakerran vihannesukoille ja viiniveljeksille au revoir. ...Ja juuri tulleen tekstiviestin mukaan käyn joen rannassa juomassa vähän sampanjaa!

Ja mitä tähän blogiin tulee, en tiedä. Ehkä jatketaan ensi keväänä Berliinissä...

P.S. Kommentoi blogiin tai laita sähköpostia, jos esimerkiksi vaihtoon liittyvät asiat askarruttaa. Muistakin jutuista voin aivan hyvin jutella.

P.P.S. Kiitos kun luitte, oli kiva kirjoittaa.

P.P.P.S. Oon Itku pitkästä ilosta Mäntässä 2008.

Solidays 2009

Jokavuotinen festariremuaminen uhkasi jäädä tältä kesältä väliin, mutta onneksi tulin viime hetkillä järkiini ja ostin yhden päivän lipun Pariisin kupeessa järjestettäville Solidays-festivaaleille. Mukaan pakattiin mansikoita, aurinkolasit, typerä hattu, hyvä fiilis, kulahtanut mekko, aurinkorasvaa, kauniita tyttöjä ja kesämiehiä, kirsikoita ja hyvää roséta.

Solidays on suuri festivaali, jossa musiikkia tarjoillaan reggaesta elektroon. Ohjelmistoa leimaa rento meininki, tanssittavuus ja vaihtoehtoisuus. Festivaaleihin liittyy myös AIDSin vastainen kampanjointi, solidaarisuus ja puolivakava hippeys. Bändien lisäksi tarjolla oli benji-hyppyjä, pilven polttoa, huvipuistosta lainattuja laitteita ja silent disco. Kahteen jälkimmäiseen osallistuimme ja olipa hauskaa! Silent discossa ihmisille jaetaan kuulokkeet, joissa disko jytää.

Kuulokkeet saa myös kytkettyä pois päältä välillä, jolloin itsekseen hytkyvät ja epävireisesti hoilaavat ihmiset naurattaa.

Keikoilla oli hyvä meininki. Paljon ranskalaisia bändejä ja rentoa poljentaa. Lämpötilat huitelivat taas kolmenkymmenen asteen yläpuolella, mutta yleisöön kohdistettiin toistuvasti raikkaita vesisuihkuja. Alla olevassa kuvassa en ole aivan messissä, mutta oli mullakin kivaa.

Päivän ehdottomasti paras keikka oli brittiläinen The Ting Tings, jonka näki reppuselästä paremmin.

Järjestelyt ja tunnelma 140 000 ihmistä vetävillä festareilla olivat erinomaiset. Ilmaisia bussikyytejä, paljon roskiksia, ei yhtäkään känniääliötä eikä tunkemista edes lavan etuosissa.

Olen kuitenkin kai tulossa vanhaksi, sillä olin hämmästyttävän onnellinen päästessäni aamuyöllä suihkuun ja omaan sänkyyn nukkumaan. Telttamajoitus ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Viivi ja Wagner

HS 26.6.2009 (Klikkaa kuvaa, niin näet paremmin. P.S. Kiitti Maaria!)

Neighbourhood Today

Michael Jackson kuoli. Earth song on tänään pauhannut muun muassa Forum des Hallesissa, takapihan viiniveljeksillä, radiossa ja ohi ajavissa autoissa. Popin kuningasta on ainakin äänenvoimakkuudella ja mahtipontisella biisivalinnalla kunnioitettu tässä kaupungissa. Requiescat in pace.

Lähikaupan aasialainen kassaneiti sen sijaan sähläsi jotain pankkikorttini kanssa viimeksi kun asioin siellä. Täti ei paljon puhu, mutta ei sillä niin väliä, tänään hän nimittäin kaivoi tiskinsä alta minulle keltaisen ruusun ja hymyili anteeksipyytävästi.

Ja vielä uutinen alakerrasta. Mr Loungissa ei nykyään tarvitse enää maksaa Pastissista. Läksiäisetkin hän aikoo kuulemma minulle torstaina järjestää. Yläkerta on varattu ja tuttuun tapaan keksejä riittää kavereillekin.

Yhteenvetoja

Reilun viikon päästä palaan Suomeen ja nyt on aika (luistaa läksyistä ja) listata asioita taas pitkästä aikaa.

Mitä väitän oppineeni puolen vuoden aikana Pariisissa:

• Ranskaa
  
• Small talkkaamaan
  
• Ottamaan rennommin
  
• Nirsoilemaan kahvin suhteen
  
• Ajattelemaan musiikkia, estetiikkaa ja rytmiä
  
• Kohteliaammaksi (ainakin näennäisesti)
  
• Pariisilaista penseyttä
• Vähän kärsivällisemmäksi
  
• Nauttimaan elämästä
  
• Olemaan myöhässä
  
• Säikäyttämään kananmunan onnistuneesti
  
• Syömään tonnikalapihviä ja sushikin on jo ihan oké
  
• Pitämään pistaasijäätelöstä
  
• Erottamaan hyvän ja huonon punaviinin toisistaan
  
• Pitämään joistakin väreistä 
  
• Tajuamaan miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen
  
• Ja miten ihmiset vaikuttaa
• Mitä eroa on paikallisella, turistilla ja sillä, joka on jotain siltä väliltä 
• Olemaan välittämättä ja sietämään
  
• Päättämään nopeammin
  
• Tanssimaan tuntikausia
• Arvioimaan enemmän ja arvostelemaan ehkä vähemmän
• Että koti voi olla missä vaan ja miten pitkään tahansa

Mitä olen ehkä unohtanut:

• Miten elää minuuttiaikataulussa
  
• Kaikkien muiden kielten kieliopit
  
• Stressaamaan kaikesta
• Millaista on asua pienessä kaupungissa
• Miten helposti Suomessa voi kierrättää kaiken
• Tunteen, kun kaikki järjestyy helposti ilman paperisotia 
• Miltä joku Oltermanni maistuu, kun eihän se maistu
• Miten autolla ajetaan
• Miksi joskus on jännittänyt tilanteita, joissa kaikki on kuitenkin puhuneet suomea
• Miten joskus sai niin monta asiaa tehtyä yhden päivän aikana eikä kuitenkaan ollut tyytyväinen
• Millaista se arkielämä on ja miten siihen pitäisi nyt suhtautua

Kuva: Andy Warhol Pop Party (google.com)

Fête de la Musique

Pariisi aloitti soundcheckin eilen aamukahvin kanssa samaan aikaan. Jokavuotista musiikkijuhlaa oli mainostettu kaduilla ja radiossa pitkään eikä ollenkaan turhaan!

Itsenäisten muusikoiden yö keräsi bändejä joka kadunkulmaan, joka aiheutti melkoista kakofoniaa välillä. Eri kaupunginalueilla painottuivat vähän eri genret. Olin tyytyväinen, kun ovesta ulos astuttuani kuulin, että meidän naapurustossa räimää punk ja rock'n'roll. Tosin jo hallien kohdalla (viisi minuuttia myöhemmin) hymy hyytyi, kun intiaanit taistelivat taas reviiristään panhuiluineen. Paljon kuraa, epämääräisiä perheyrityksiä ja muutama ylenpalttinen hallelujakin tuli vastaan. 

Mutta oli niitä huippujakin. Yksi sellainen oli ryhmä nuoria torvia. Ihan mahtava meininki, hauskoja biisejä ja hyviä soittajia.

Maraisilla tarjolla oli luonnollisesti miesstrippareita ja ilmapalloja kaikissa sateenkaaren väreissä. 

Bastillessa oli sen  sijaan tuttuun tapaan isot bileet. Makkaranpaistajat ja Oranginan jakajat loivat festaritunnelmaa samoin kuin lauma pelottavia nuorisohuligaaneja rottweilereineen ja fritsuineen. Jatkoimme matkaa kohti latinalaisia kortteleita, jonne ei kuitenkaan enää mahtunut. Ihmiset olivat pakkautuneet kapeille kaduille eikä väliin tehnyt mieli tunkea.

 

Tois puol jokkee bileet kiihtyivät illan hämärtyessä. DJ:t luukuttivat vanhaa ja uutta diskojytää täysillä ja ihmiset tanssivat massoittain kaduilla. Illan päätti osaltamme ihana muusikkopariskunta Katia Goldmann et Lui, jolla oli niin hyvä meininki ja tasokas ohjelmisto, että ostin keikan päätteeksi levynkin. 

Kesä, eikä mitään tekemistä...

Paljon vaikuttaa nähtävästi ihmiset omaan olotilaan ja aktiivisuuteen. Kun viimeiset vaihtarit lähtivät olin omituisen ahkera koulujuttujen kanssa. Ensimmäisenä päivänä, kun kielikurssia ei ole ja huomaan olevani opintosuunnitelmaani edellä, tahmaan sitten jossain ihmeen liisterissä. Ranskiksilla on vielä  tenttejä ja niihin päntätään suljettujen puhelinten takana. 

Tekisi mieli jo pakata vähän ja testata kuinka monta sampanjapulloa laukkuun mahtuisi. En viitsi aloittaa, koska todennäköisesti sinne ei mahdu tavaratkaan. Laukkuja ja hameita voi aina pukea päällekäin, mutta kenkiä ei... Ja sitten on ne kaikki tilaavievät typeryydet kuten pyyhe ja lamput. Kaksi matkalaukullista on siis jo Suomessa samoin kuin kaikki talvikamat. Sitä ei kyllä huomaa mistään, vaikkei minulla edes ole niin kauheasti tavaraa. Vähän hermostuttaa myös painorajat, joita kuulemma syynätään nykyään taas entistä tarkemmin. Romanialainen tyttö postitti eilen 100 kg tavaraa kotimaahansa, tsekillä oli lähtiessään 40 kg. Onneksi en ole hamsteri. Suomeen 5 kg postipaketti maksaa nimittäin 26 euroa, lentokentällä ylimääräisestä kilosta saa sen sijaan pulittaa 14 euroa. Ja ensi viikolla alkaisi ne alet...

Pariisin kaduilta

Kaksi ensimmäistä kuvaa Lotta Roukala ja kolmas William Lane. 

Päiväretki Versaillesiin

Tässä päiväkirjahenkinen tynkäpostaus, nyt on kiire! 

Versaillesiin pääsee RER-junalla puolessa tunnissa. Varaa matkalle ainakin yksi innokas historian maisteri.

Hyvät kengät, joilla voi kävellä.

Aurinkorasvaa ja evästä.

Aikaa.

Tuhannen ja yhden yön tarina

Kun Pariisissa paistaa aurinko ja on viikonloppu, paikalliset suuntaavat kaupungin ulkopuolelle omakotitaloalueille. Omakotitaloon nimittäin liittyy suuri piha, johon täytyy ehdottomasti kuulua grilli. Eilen lämpötila oli illallakin vielä lähellä kolmeakymmentä astetta ja käytössämme oli auto. Suuntasimme Pariisista länteen ja löysimme yli parikymmentä ranskalaista pelaamasta musiikkitietokilpailua. Pöydille ilmestyi jatkuvasti lisää ruokaa ja tunnelma oli mahtava. 

Kävi ilmi, että isäntäperheeseen kuului kaksi äänisuunnittelijaa, joilla oli hyvä huumorintaju. Ulkona oli tietokone ja sisällä eri kerroksissa valtavat stereosysteemit, joista miesten oma radiokanava pauhasi. Asuntoesittelyssä tuli sellainen "cool"-olo, että aika paljon hymyilytti. Ihanaan vanhaan taloon oli tehty kaksi studiota, joissa tehdään ääni-installaatioita radion lisäksi muun muassa mainosten taustalle ja elokuviin. Sisustukseltaan talo oli täydellinen hengailumesta, johon oli koottu vähän kaikenlaista ostoskärryistä itämaisiin mattoihin. Söin vähän sisäelinnakkia, join elämäni ensimmäisen kokonaisen kaljan (25 cl) ja yritin pysyä kärryillä keskustelussa. Puolen yön aikoihin lähdimme vaeltamaan kohti kaupunginalueen keskustaa, jossa luvassa oli eräänlainen taiteiden yö, jonka äänimaailmaan edellämainitut olivat tietenkin sotkeentuneet.

 

Seuraavia tapahtumia on vaikea kuvailla, sillä olin melkoisessa esteettisessä elämyksessä, sanaton ja henkisesti ohlala. Valokuvatkin on aivan surkeita, kun ei siinä ehtinyt säätämään. 

No oli kuitenkin nostokurki, joka nosti talon katolta rataksen, ja laski sen vähitellen maahan. Rataksen sisällä oli akrobaatteja. Liikkuvat valot kaikilla mausteilla maalasivat koko muuten mustaa kävelykatua ja se musiikki... oho. Tässä aivan surkean lyhyt videopätkä, josta hahmottaa ehkä jotain. Kuvittele ratas siis noin kolmeenkymmeneen metriin taivaalle.

    

Yksityiskohtainen kohtaus-kohtaukselta-kuvailu on puuduttavaa, mutta akrobatian, äänen ja valon lisäksi käytössä oli esimerkiksi savu(verho), vesi ja tuli. Mahtipontisuudessa ei säästelty, mutta tapahtumaan ja tilaan se sopi hyvin.

Erityisen paikan inspiraatiokansiossani sai lasikuutioista tehty kerrostalo. Kuutioiden sisällä oli ihminen ja snorkkeli ja vettä. Yritän saada jostain parempia kuvia, eihän näistä saa mitään selvää.

Spektaakkelin loppuhuipennuksessa  nostokurki hinasi valokalustorivistön kohti korkeuksia ja kyytiin oli ilmestynyt muutama tyyppi. Aika hieno verho siitä muodostui. Yksityiskohtia, oivalluksia ja visuaalista ilotulitusta riitti. 

Jos jossain pienessä lähiössä järjestetään tuollaista ihan huvikseen, en malta odottaa minkälaisia tapahtumia lähempänä keskustaa on luvassa. Ensi viikonloppuna ainakin itsenäisten bändien yö, jolloin joka kadunkulmassa kuulemma soittaa joku. Ihanaa kun on kesä!

Grillijuhlat eivät suinkaan päättyneet esitykseen. Luvassa oli vielä jälkiruokaa, yhteislaulua kolmen kitaran säestyksellä (johon jokainen osallistui täysillä!?) ja videoinstallaatio (naapurin kolmikerroksisen talon valkoiseen, ikkunattomaan, seinään heijastettiin videotykillä aluksi jotain taiteen tapaista ja lopuksi karaokea).

EDIT:

Ja tapahtumasta ehkä lisää googlaamalla Les Festiv'eau Paris 2009.

Päivän parhaat

1. Metrotunnelissa soittamiseen tarvitsee erikoislupia ja säätöä, ja yleensä soittajat ovat aika hyviä. Inkkaribändi panhuiluineen nauratti tänään. Viimeinen sävel jäi lyhyeksi, kun sedät alkoivat yhtäkkiä taistella keskenään biisin päätteeksi. Sitä solvaamista ja vihaisia ilmeitä ja eleitä olisi voinut seurata pidempäänkin.
2. Kielikurssin infotiskin täti halusi ostaa vaaleat hiukseni ja teki siitä kauhean numeron, jonka päätteeksi koko Alliance Francaisen henkilökunta tuli tuijottamaan.
3. Kolme viikkoa ennen Suomeen paluuta aloitan täysipäiväisen opiskelun. Mikä mua vaivaa?
4. Takapihalla ainakin kuusi kuukautta vallinnut remonttikaaos on päättynyt ja vihdoin selvisi, mitä vastapäiseen taloon rakennetaan: MacDonald's. Oh merde.
5. Tällä viikolla rikkoutuneet asiat: lasiovi, kaksi juomalasia, peilikaapin ovi, kaksi kynttilänalusta ja kahvinkeittimen kansi. Parempaa onnea ensi viikolla.
6. Lämpötila 26 astetta, ei pilviä.

Pariisin lapset

Toinen on yksi ja toinen on kolme. Viimeiset vieraani siis, joiden vuoksi yritin katsoa Pariisia hetken myös lapsen silmin. Obama sanoi Pariisin olevan hyvä paikka viedä vaimo. Lasten kanssa meiningit on vähän toiset, sillä ranskalaisilla ei tunnu olevan lapsia. Niitä ei näy katukuvassa juuri ollenkaan. Yleensä lapset ovat hoitajien kanssa, jonka erottaa esimerkiksi siitä, että lapsi ja "vanhempi" ovat eri värisiä.

Hissejä ei yksinkertaisesti ole ja rattaiden kanssa esimerkiksi loppumattomat portaat metrotunneleissa ovat melkoinen haaste. Onneksi virikkeitä kuitenkin riittää. Disneylandin ja Asterix parcin lisäksi Pariisi on täynnä puistoja vempaimineen, karuselleineen ja kauko-ohjattavine purjeveneineen. Jäätelötarjonta on loputon, croisantteja saa 65-90 sentillä ja mopoja, piipaa-autoja ja koiria riittää. Edellä mainittujen lisäksi ohjelmanumeroista suosituimmiksi muodostuivat myös retket sirkukseen, Eiffel torniin ja Pompidouhun. Valkoinen juusto, suklaa ja mansikat oli rok ja Obamaakin yritettiin vähän metsästää. Kyllä täällä taitaa kaikenikäiset viihtyä.

Viimeisiä viedään

Blogi jäi pariksi viikoksi kakkoseksi kaikenlaisten muiden asioiden rinnalla, toivottavasti ette hermostuneet ja täällä käy edelleen lukija tai pari. 

Vaihtarikavereiden läksiäisiä on vietetty yksi toisensa jälkeen. Outoa, kun ei tiedä nähdäänkö enää koskaan, pidetäänkö yhteyttä tai onko jollain ihmissuhteella oikeastaan mitään muuta väliä kuin se, ettei tarvitse olla yksin vieraassa maassa. Kaksi tärkeintä kaveria lähtee yhtä aikaa ensi lauantaina. Sen jälkeen minulla on vielä kolme viikkoa aikaa elää ja ihmetellä täällä. Eikä muuten tee edelleenkään mieli lähteä. Viimeiset vieraat lähtivät tänään ja omakin lähtö alkaa vähitellen konkretisoitua. Aika menee niin nopeasti, tekemistä ja nähtävää olisi vielä vaikka kuinka, eikä kenellekään taida olla epäselvää, että viihdyn täällä. Seuraavien viikkojen aikana aion ainakin ehtiä:

1. Kielikurssille
   
2. Festareille
   
3. Maakuntamatkalle
   
4. Näkemään vielä puuttuvia nähtävyyksiä, näyttelyitä ja puistoja (Versailles ainakin)
   
5. Syömään niissä ravintoloissa, joita on kehuttu, muttei paikalle vielä ennätetty
   
6. Osallistua kaupunkikierrokselle rullaluistimilla keskellä yötä
   
7. Aurinko + piknik + kaverit * miljoona
8. Nauttia
9. Elää (syödä, juoda, nähdä, ihmetellä, ajatella)
10. Puhua ranskaa

En halua vielä edes ajatella:

1. Pakkaamista
   
2. Sitä, että jos täälläkin sade ja kylmyys jatkuu
3. Tai toisaalta sitä lämpöä, mikä täällä heinäkuussa todennäköisesti on
4. Niitä lamppuja, jotka on poksahtaneet ja pitäisi ostaa ruuvimeisseli ja vaihtaa uusiin ja on sellasia erikoislamppuja, joita ei mistään saa
5. Niitä muita hankintoja tähän asuntoon
6. Asioita, joita Suomeen pitää ostaa
7. Tenttituloksia, suoritusten korvaavuuksia yms.
8. Sitä ettei kaikki tule mahtumaan matkalaukkuun kerralla ja sulavasti
9. Tuliaisia
10. Pariisin jälkeistä masennusta, jolla on ihan oikea F-diagnoosi Japanissa

Kerjäläisooppera

Kun lantti kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa ja sitä rataa. Kerjäläiset kuuluvat luonnollisesti suurkaupunkiin ja nähtävästi nykyään myös pienempiin kaupunkeihin, sellaisiin kuin Jyväskylä. 

Olin kuusi ja New Yorkissa, kun isäni antoi jollekin kolikon ja äiti turhautui. Samanlaisia tilanteita on seurannut myöhemmin muiden kanssa. Olen tullut äitiini: minä olen se joka hermostuu enkä se, joka antaa rahaa. Eilen ystäväni kertoi, että on päättänyt antaa joka päivä euron kerjäläisille. Voivoi. Täällä se kun on niin organisoitua, että se näkyy jo päällepäin. Metrotunneleissa, silloilla ja pankkiautomaattien vieressä on joka päivä samat ihmiset. Kerjääminen näyttää kuin miltä tahansa työltä, istumaan tullaan siinä kymmenen aikaan, seitsemältä laitetaan kamat kasaan ja lähdetään kotiin. Alueista ollaan tarkkoja ja toisilta lainataan lapsia tai koiranpentuja, jotta avuntarve näyttäisi suuremmalta. Joissain tapauksissa takana on isompi organisaatio. Sen näkee muun muassa siitä, että joku vahtii kerjäläistä sivusta tai että kerjäläisellä on radiopuhelin. Pahimmillaan taustalla oleva järjestö tekee työntekijöistään tehokkaampia eli kurjempia eli säälittävämpiä. Ikävä kyllä siihen liittyy joskus kamaluuksia kuten silpomista tai muuta väkivaltaa.

Työolot eivät kerjäläisillä varmastikaan ole kohdillaan eikä kadulle yleensä jouduta omasta tahdosta. On kuitenkin myös elämäntapakerjäläisiä ja kesäkerjäläisiä, jotka kokeilevat jännittävää elinmuotoa muutaman kuukauden ajan. Vaikeaa onkin erottaa oikea hätä. Täällä on hyvä sosiaaliturva, mutta esimerkiksi laittomat maahanmuuttajat jäävät sen ulkopuolelle. 

En tiedä milloin rahaa kannattaa antaa tai kuka sitä ansaitsee. Kuten ainakin Lontoossa, myös täällä kodittomat myyvät järkevää lehteä. Sitä toimittaa nykyään jo varmaan kadulta poispäässeet ammattitaitoiset ihmiset. Valtuutetun ja oikean myyjän tunnistaa rintalätkästä ja/tai lehtikärrystä: suttuisia ja märkiä lehtiä myyvät vain wannabet. Olen antanut lantin tai pari, jos kyseessä on joku, joka tekee jotain muuta kuin istuu rahansa eteen. Lähinnä siis jonkinlaisille taiteilijoille. Huonoille en ole antanut. Puolikkaan patongin annoin kerran pojalle, joka istuu aina lähiboulangerien edessä. En olisi kuitenkaan jaksanut sitä itse ja illalla se olisi ollut kuivaa.

Kommentoikaa.

Yleisön pyynnöstä taas vähän koulusta

Viikon alussa järjestettiin kokous kaikille ulkomaalaisille opiskelijoille, jotka ovat vaihdossa Sorbonne kolmosessa. Kansainvälisten palveluiden johtajat kertoivat ettei lakko ole normaali tilanne. Omituista, koska viimeisten vuosien aikana yliopistot ovat olleet toistuvasti lakossa. Vuosi sitten esimerkiksi myös koko kevään. Ongelman aiheuttaa nyt loppukokeet. Täällä yliopistoon pääsevät kaikki halukkaat, mutta opiskelijoita karsitaan kevätlukukauden lopussa järjestettävillä kokeilla. Tänä keväänä kurssit ehtivät olla käynnissä alle kuukauden ja koska kurssitapaamisia on täällä vain kerran viikossa, tarkoittaa se käytännössä noin kolmea tapaamista koko lukukautena. Nyt tarkoituksena on siis tenttiä niiden oppituntejen sisältö ja se on muka suoraanverrannollinen yhden lukukauden sisältöön. Oheismateriaalia pukkaa sähköpostiin ja ylimääräisiä esseitä teetetään. Tekemistä siis periaatteessa on, mutta käytännössä kaikki on varsin epäselvää. 

Eniten päänvaivaa koko tilanteessa onkin aiheuttanut tiedon puute. Mitä esimerkiksi kertoo se, että ainoa infotilaisuus ulkomaalaisille opiskelijoille järjestettiin nyt, toiseksi viimeisellä viikolla? Erasmus-kurssien opettajat ovat jossain määrin pitäneet meitä ajantasalla kukin kiinnostuksensa ja aktiivisuutensa mukaan. Osa tavallisten, lakossa olevien kurssien, opettajista ei sen sijaan vastannut sähköposteihinsa tai ollut yliopistolla koko kevään aikana. Nyt meille sitten kerrottiin kuinka olisimme saaneet osallistua muillekin Erasmus-kursseille ja informaatiota olisi saanut jostain johonkin kellonaikaan joskus. Ihmeellistä ettei tätä asiaa lukenut missään; ilmoitustaulua ja sähköpostia on kyllä kytätty. Erasmus-luokkaa lukuunottamatta koko rakennus on sitä paitsi ollut pimeänä ja toimistot kiinni. Rähinähän siitä kokouksessa syntyikin.

Vaihto-opiskelijat ovat hienosti sisäistäneet ranskalaisen mentaliteetin. Tilaisuudessa opiskelijoiden puheenvuorot saivat raikuvat aplodit ja hurraat. Väittelyiltäkään ei säästytty. Monilla on ongelmia kotiyliopistonsa kanssa. Apurahoja joudutaan palauttamaan ellei kursseista ole suorituksia, kursseja joudutaan käymään uudestaan kotona tai pahimmillaan opiskelijat on pakotettu kotiin kesken vaihdon: eihän täällä voi opiskella. Suomalaisilla opiskelijoilla ei ilmeisesti tule olemaan hätää, mutta saa nähdä kauanko tänne enää viitsitään vaihtoja järjestää.

Andyä ja populaa

Vihdoin jaksoin jonottaa Grand Palaisin Andy Warhol -näyttelyyn. Siellä oli kaikki; ihmiset ja Warholin taide. Taide-elämykseen voi nähtävästi myös tukehtua. Väkeä oli kuin pipoa ja paahtava 25 astetta söi kaiken raikkaan ilman myös sisätiloista. Näyttelystä muuten tuli samanlainen tunne kuin aikaisemmin Kandinsky-näyttelystä Pompidoussa. Yksi Warhol seinällä herättää ajatuksia ja tunteita ja oh-lalata, mutta kun siellä oli ne kaikki... Ähky siinä tulee.

 

Kuka pilasi Brechtin?

Lotta oli kylässä ja jotain teatteria piti päästä katsomaan. Pikkuruinen olohuoneteatteri kapealla kirpputorien täyttämällä kadulla vaikutti lupaavalta. Ohjelmassa oli Brechtiä; kolme lyhytnäytelmäpätkää. Saliin kuljettiin kuin mihin tahansa kerrostaloasuntoon. Koska nousevaan katsomoon ei vissiin ollut rahaa, oli edessä olevien rivien tuolinjalkoja lyhennetty hieman. Eturivissä enää omat polvet saattaisivat peittää näkyvyyden. 

No enpä muista koskaan nähneeni sellaista kuraa. Esitys oli niin huono ettei se jaksanut edes hymyilyttää. Mun idolin teksti oli varmaan alkuperäisessä muodossaan, mutta eihän siitä mitään ymmärtänyt. Ohjaajaa työryhmällä tuskin oli, vaikka julisteessa niin väitettiinkin. Äänimies käytti Stoppia ja Playta. Ja näyttelijät myöhästyivät. Eivätkä osanneet näytellä. (Senkään vertaa.) (Kukaan niistä.) Lavastus ja puvustus oli kyhätty omista kokoelmista vähän sinne päin. Valosuunnittelua ei ollut. Kuninkaalla oli viitta ja sokea näytteli silmät kiinni. Mummoakin voi nähtävästi esittää niin, että kimittää viisi minuuttia kyttyrässä. Joukkokohtauksissa näyttelijät peittivät näkyvyyden lavalle pönöttämällä selin katsomoon. Yleisö huokaili, alennusliput maksoivat 11 euroa ja todellakin, lähdimme kesken kohtauksen pihalle.

Almadóvar ja irtikset

Leffat on tällä viikolla in. Kaikkia kiinnostaa mennä katsomaan uusia ja vanhoja elokuvia. Star Trekiin ei kuitenkaan kukaan ole vieläkään suostunut, vaikka joka päivä kysyn. Tänään vuorossa oli kakkosvaihtoehtoni, Almodóvarin uusin elokuva Los abrazos rotos. Espanjaksi. Ranskankielisillä teksteillä.

Luulin että fiilis olisi sama kuin (ah niin ihanalla) Penélopella kuvassa, mutta ymmärsinkin hienosti kaiken oleellisen ja vähän enemmänkin. Ranskalaista tekstitystä onkin paljon helpompi ymmärtää kuin ranskaksi puhuttua elokuvaa, koska a) ne puhuu niin nopeesti ja b) tekstit ovat sitä samaa kirjoitettua kieltä, jota olen (muka) opiskellut.

Tällä työryhmällä epäonnistumisen riski on minimissään. Ei tarvinnut myötähäpeässä tai turhautumissa vääntelehtiä tälläkään kertaa. Lämpimiä suositteluita itse kullekin säädylle.

P.S. Ranskasta ei saa irtokarkkia. Paitsi elokuvateatterista: pieni pussi samanlaisia saippuanmakuisia möömejä 13€. Tingimme ja ahmimme pussin mainosten aikana, josta seurasikin vanha tuttu karkkiällö. Luojan kiitos täällä ei myydä karkkia.

Coco avant Chanel

Cannesissa on elokuvajuhlat ja Pariisissa pääsee sen vuoksi kolmella eurolla leffaan viikon ajan. Leffalipun kanssa saa vielä jätskiäkin halvalla. Ystävällä oli henkisesti hontelo olo ja ohjelmasta piti valita jotain muuta kuin Star Trek. Olin salaa pettynyt, kun valinta osui Coco avant Chaneliin. Vaikka Chanel on kuumaa kamaa, en uskonut siitä tehtävän elokuvan olevan. Etenkään jos se perustuu oikeastaan aikaan ennen Chanelia. Suhtaudun kuitenkin positiivisesti seuraaviin huomioihin: 

1. Chanel ei edelleenkään ole mikään turha jätkä
   
2. (edellisessä lauseessa on muuten kaksoismerkitys, kun se Cocohan ite pukeutu niinku mieheks)
   
3. En tiedä edelleenkään tästä muotigurusta mitään
   
4. Audrey Tautou osaa näytellä muissakin elokuvissa kuin Améliessa 
5. Ranskalaisyleisö ei kertakaikkiaan osaa pitää oh-lala:ta sisällään missään tilanteessa ja se nauratti tänään
   
6. Uusi Häagen-Dazs-jätski on hyvää
   
7. Huomenna menen katsomaan Star Trekin. 
8. Vaikka yksin.
   

Paris, je t'aime

Päästäksesi oikeaan tunnelmaan, avaa vaikka toinen välilehti ja paina TÄSTÄ. Tämä teksti vaatii taustalleen musiikkia. Jos Ranskan ja Suomen youtubet eivät ole yhteistyössä keskenään, mene osoitteeseen www.youtube.com ja kirjoita hakukoneeseen "Camille Paris" ja klikkaa ensimmäistä linkkiä.

Eilen oli tentti, tentissä musiikkivideoanalyysi, jonka musiikki soi toivottavasti nyt taustalla. Siinä puhutaan siitä kuinka laulaja haluaisi jättää Pariisin, koska tuntee sen jo läpikotaisin. Lopussa hän kuitenkin palaa Pariisiin, koska ei sieltä voi oikeastaan lähteä. Viime päivinä tuonkaltainen suunnitelma on kytenyt itse kunkin päässä.

Risteily Seinellä on sellainen temppu, jota on ihan hauska seurata rannalta käsin. Eilen ilmainen sisäänpääsy, Erasmusbilejärjestäjä ja ehkä vähän tämä videokin houkutteli joelle. Ihan hyvät bileet, vaikka itse risteily olikin aika lyhyt. Kohta alkaa olla kaikki turistinähtävyydet kasassa.

Nyt voit vielä palata youtubeen ja katsoa videon, koska se on hyvä.

P.S. Otsikko: Elokuva Paris je t'aime, 2006, koostuu 18 "lyhytelokuvasta", jotka liittyvät jotenkin Pariisin eri alueisiin. Lyhäreissä on eri ohjaajat ja näyttelijät eli arvostettuja taiteilijoita sisältävä työryhmä oli valtava. Elokuvan osa "Bastille" (meiltä 20 minuuttia itään) tentattiin myös eilen.

Koti

Ajatus lähtemisestä tuntui enemmän ahdistavalta kuin hyvältä ja päätin pidentää oleskeluani ainakin kuukaudella. Uuteen maahan sopeutuminen on aina jossain määrin hankalaa ja ainakin ensimmäisten kolmen kuukauden ajan tuntuu siltä, ettei osaa kieltä eikä tunne ketään. Vaikka on ollut mahtavaa saada vieraita tänne, tuntui myös että tarvitsen aikaa vain Hannan ja Pariisin väliselle suhteelle. Jään siis vielä ihmettelemään.

Viimeiset pari viikkoa on ollut mahtavia. Ulkona on lämmin ja koko ajan on jotain käynnissä. Tutuista on tullut ystäviä ja kieltä ei tarvitse enää niin paljon pelätä. Pienestä asti haaveilin asumisesta ulkomailla ja nyt onkin hassua huomata miten kodilta täällä tuntuu. Vaikka tiedän, että tänne pääsee aina takaisin, on se kuitenkin eri asia myöhemmin. Taidan kuitenkin tulla välillä Suomeen opiskelemaan vähän ranskaa ja jatkan täällä sitten joskus taas.

Blogi palasi vanhaan ulkoasuunsa. Syynä kyllästyminen edelliseen ja laiskuus tehdä uusi. Kattelkaa noita Banksyjä taas hetki, vaikka sekin on niin popul(aris)oitunut niin että äh.

Paper planes

Ajatus viimeisistä viikoista Pariisissa on toisaalta hyvä, 

mutta on se vähän ahdistavakin.

Hesarissa julkaistiin toissapäivänä tutkimus, jossa todettiin, että Ranskassa nukkumiseen ja syömiseen käytetään eniten aikaa muihin OECD-maihin verrattuna. Varmasti totta. Pidän syömisestä ja nukkumisesta, mutta joku roti siinäkin. Passiivisuus völlyy tässä kaupungissa. Paikalliset eivät osaa neuvoa tietä turisteille, kaupat laitetaan kiinni jo seitsemältä, vaikka ovessa lukee kahdeksalta, menopalstoja pitää todella metsästää jne. Ketään ei kauheasti kiinnosta eikä kukaan juokse kulttuurihipoissa, vaikka niistähän kaupunki on kuuluisa.

Völjymiseen menee yllättävän paljon energiaa. On turhauttavaa järjestää ja etsiä juttuja ja ihmisiä itsekseen, toisaalta kutsuja kulttuuritapahtumiin ei satele. Sen takia on ollut mahtavaa, kun on käynyt omia ihmisiä kylässä, jotka eivät ole vielä väljähtäneet Pariisin auringossa ja joita kiinnostaa etsiä ja ihmetellä vähän. Mutta hitto niitä muita turisteja! Tiensä kouluun joutuu nykyään raivaamaan paitsi blokin myös valtavien turistilaumojen läpi.

"Kaikki irti viimeisistä viikoista" on tähän mennessä tarkoittanut muunmuassa näyttelyitä, pyöräilyä, piknikkejä, kavereita, sirkusta, tanssimista aamuun asti ja skootteriajelua pitkin Pariisin öisiä katuja. (Äiti älä järkyty, mulla oli kypärä.)

Henri Cartier-Bresson on varmaan jo tosi out eikä sitä ole coolia digata, mutta kävin silti katsomassa näyttelyn ja olipa hyvä! Cartier-Bressonia pidetään fotojournalismin isänä ja julkkiksena ja gurunakin. Postikorttitelineet pursuavat Cartier-Bressonin kuvia ja kuten katutaiteessa yleensä, jäljitelmiä ja tyyliharjoituksia muilta fotoristeilta piisaa. 

Kuvat: Henri Cartier-Bresson, google.

P.S. Paina tästä.

Pariisin pileitä ja muita juttuja

Viikko on taas vierähtänyt vauhdilla. Tulin toiseen kotiini tiistai-iltapäivänä ja vaikka Lontoossa ja Suomessa oli mahtava loma, oli kiva tulla vielä takaisin. Viikolla oli kaksi AG:tä eli Assemblée Généralia eli massakokousta, jossa äänestetään lakon puolesta ja vastaan. Lähinnä puolesta. Vaikka yleinen ilmapiiri tuntuu olevan vihdoin kyllästynyt koko lakkoon, on oppilaiden tavoitteena kuitenkin viedä homma loppuun saakka. Ei siis koulua koko lukukautena. Erasmus-kursseja on edelleen samat kuusi tuntia viikossa ja ne teettävät jatkuvasti enemmän töitä, joten ihan pelkkää lomailua ei onneksi ole. 

Koska meillä oli vappu. 

Ranskassa vappua ei juhlita, vaikka kaupat ovatkin kiinni. (Mahdollisista vapaapäivistähän täällä ei tingitä.) Päätimme korjata asian ja järjestää juhlat 1.5. Teemana oli fancy ja international. Viimeisen päälle tälläytyneenä hurautimme taksilla (!) Buttes-Chaumontsin puistoon, joka tuntuu olevan jokaisen täällä olevan lemppari. Vanhoja puita, kallioita ja lampi. Viikonlopun kunniaksi myös poniajelua ja karuselli. 

Ensimmäinen ohjelmanumero oli ranskalainen piknik. Paikalla oli viitisentoista kaveria ja herkkuja hanhenmaksasta mansikoihin. Juustoja, patonkia, viiniä ja sampanjaa. Ai että mä viihdyin! 

Auringon kylmetessä ja herkkujen huvetessa bileet siirtyivät meille. International-teema jatkui ja vuorossa oli sushia, karjalanpiirakoita, puolalaisia piroggeja ja tsekkiläistä jälkiruokaa. Salmiakkia ei kukaan suostunut edelleenkään syömään, joten sitä on edelleen purkkikaupalla. Jenkkiä tarjottiin kotimatkalle tai säästettäväksi seuraavaan aamuun. Ysärihitit pauhasivat ja tanssilattia kävi kuumana. Ensimmäiset (ja todennäköisesti viimeiset) kotibileet suurkaupungissa järjestetty ja niistä toivuttu. 

Eilen erityisen hyvälle maistui ruoka. Aamulla mansikoita, melonia ja ananasta oli hyvä sotkea jugurttiin. Lounaaksi oli sushista ylijääneestä tonnikalasta paistettu pihvi kurkku-avokadosalaatilla. Illalla lähistöllä oleva täydellinen italialainen pizzamies vei voiton ja tuoreista raaka-aineista valmistettu, mausteita ja täytteitä säästelemätön ohut ja rapea pizza meni onnellisena mahaan.