Solidays 2009

Jokavuotinen festariremuaminen uhkasi jäädä tältä kesältä väliin, mutta onneksi tulin viime hetkillä järkiini ja ostin yhden päivän lipun Pariisin kupeessa järjestettäville Solidays-festivaaleille. Mukaan pakattiin mansikoita, aurinkolasit, typerä hattu, hyvä fiilis, kulahtanut mekko, aurinkorasvaa, kauniita tyttöjä ja kesämiehiä, kirsikoita ja hyvää roséta.

Solidays on suuri festivaali, jossa musiikkia tarjoillaan reggaesta elektroon. Ohjelmistoa leimaa rento meininki, tanssittavuus ja vaihtoehtoisuus. Festivaaleihin liittyy myös AIDSin vastainen kampanjointi, solidaarisuus ja puolivakava hippeys. Bändien lisäksi tarjolla oli benji-hyppyjä, pilven polttoa, huvipuistosta lainattuja laitteita ja silent disco. Kahteen jälkimmäiseen osallistuimme ja olipa hauskaa! Silent discossa ihmisille jaetaan kuulokkeet, joissa disko jytää.

Kuulokkeet saa myös kytkettyä pois päältä välillä, jolloin itsekseen hytkyvät ja epävireisesti hoilaavat ihmiset naurattaa.

Keikoilla oli hyvä meininki. Paljon ranskalaisia bändejä ja rentoa poljentaa. Lämpötilat huitelivat taas kolmenkymmenen asteen yläpuolella, mutta yleisöön kohdistettiin toistuvasti raikkaita vesisuihkuja. Alla olevassa kuvassa en ole aivan messissä, mutta oli mullakin kivaa.

Päivän ehdottomasti paras keikka oli brittiläinen The Ting Tings, jonka näki reppuselästä paremmin.

Järjestelyt ja tunnelma 140 000 ihmistä vetävillä festareilla olivat erinomaiset. Ilmaisia bussikyytejä, paljon roskiksia, ei yhtäkään känniääliötä eikä tunkemista edes lavan etuosissa.

Olen kuitenkin kai tulossa vanhaksi, sillä olin hämmästyttävän onnellinen päästessäni aamuyöllä suihkuun ja omaan sänkyyn nukkumaan. Telttamajoitus ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Fête de la Musique

Pariisi aloitti soundcheckin eilen aamukahvin kanssa samaan aikaan. Jokavuotista musiikkijuhlaa oli mainostettu kaduilla ja radiossa pitkään eikä ollenkaan turhaan!

Itsenäisten muusikoiden yö keräsi bändejä joka kadunkulmaan, joka aiheutti melkoista kakofoniaa välillä. Eri kaupunginalueilla painottuivat vähän eri genret. Olin tyytyväinen, kun ovesta ulos astuttuani kuulin, että meidän naapurustossa räimää punk ja rock'n'roll. Tosin jo hallien kohdalla (viisi minuuttia myöhemmin) hymy hyytyi, kun intiaanit taistelivat taas reviiristään panhuiluineen. Paljon kuraa, epämääräisiä perheyrityksiä ja muutama ylenpalttinen hallelujakin tuli vastaan. 

Mutta oli niitä huippujakin. Yksi sellainen oli ryhmä nuoria torvia. Ihan mahtava meininki, hauskoja biisejä ja hyviä soittajia.

Maraisilla tarjolla oli luonnollisesti miesstrippareita ja ilmapalloja kaikissa sateenkaaren väreissä. 

Bastillessa oli sen  sijaan tuttuun tapaan isot bileet. Makkaranpaistajat ja Oranginan jakajat loivat festaritunnelmaa samoin kuin lauma pelottavia nuorisohuligaaneja rottweilereineen ja fritsuineen. Jatkoimme matkaa kohti latinalaisia kortteleita, jonne ei kuitenkaan enää mahtunut. Ihmiset olivat pakkautuneet kapeille kaduille eikä väliin tehnyt mieli tunkea.

 

Tois puol jokkee bileet kiihtyivät illan hämärtyessä. DJ:t luukuttivat vanhaa ja uutta diskojytää täysillä ja ihmiset tanssivat massoittain kaduilla. Illan päätti osaltamme ihana muusikkopariskunta Katia Goldmann et Lui, jolla oli niin hyvä meininki ja tasokas ohjelmisto, että ostin keikan päätteeksi levynkin. 

Tuhannen ja yhden yön tarina

Kun Pariisissa paistaa aurinko ja on viikonloppu, paikalliset suuntaavat kaupungin ulkopuolelle omakotitaloalueille. Omakotitaloon nimittäin liittyy suuri piha, johon täytyy ehdottomasti kuulua grilli. Eilen lämpötila oli illallakin vielä lähellä kolmeakymmentä astetta ja käytössämme oli auto. Suuntasimme Pariisista länteen ja löysimme yli parikymmentä ranskalaista pelaamasta musiikkitietokilpailua. Pöydille ilmestyi jatkuvasti lisää ruokaa ja tunnelma oli mahtava. 

Kävi ilmi, että isäntäperheeseen kuului kaksi äänisuunnittelijaa, joilla oli hyvä huumorintaju. Ulkona oli tietokone ja sisällä eri kerroksissa valtavat stereosysteemit, joista miesten oma radiokanava pauhasi. Asuntoesittelyssä tuli sellainen "cool"-olo, että aika paljon hymyilytti. Ihanaan vanhaan taloon oli tehty kaksi studiota, joissa tehdään ääni-installaatioita radion lisäksi muun muassa mainosten taustalle ja elokuviin. Sisustukseltaan talo oli täydellinen hengailumesta, johon oli koottu vähän kaikenlaista ostoskärryistä itämaisiin mattoihin. Söin vähän sisäelinnakkia, join elämäni ensimmäisen kokonaisen kaljan (25 cl) ja yritin pysyä kärryillä keskustelussa. Puolen yön aikoihin lähdimme vaeltamaan kohti kaupunginalueen keskustaa, jossa luvassa oli eräänlainen taiteiden yö, jonka äänimaailmaan edellämainitut olivat tietenkin sotkeentuneet.

 

Seuraavia tapahtumia on vaikea kuvailla, sillä olin melkoisessa esteettisessä elämyksessä, sanaton ja henkisesti ohlala. Valokuvatkin on aivan surkeita, kun ei siinä ehtinyt säätämään. 

No oli kuitenkin nostokurki, joka nosti talon katolta rataksen, ja laski sen vähitellen maahan. Rataksen sisällä oli akrobaatteja. Liikkuvat valot kaikilla mausteilla maalasivat koko muuten mustaa kävelykatua ja se musiikki... oho. Tässä aivan surkean lyhyt videopätkä, josta hahmottaa ehkä jotain. Kuvittele ratas siis noin kolmeenkymmeneen metriin taivaalle.

    

Yksityiskohtainen kohtaus-kohtaukselta-kuvailu on puuduttavaa, mutta akrobatian, äänen ja valon lisäksi käytössä oli esimerkiksi savu(verho), vesi ja tuli. Mahtipontisuudessa ei säästelty, mutta tapahtumaan ja tilaan se sopi hyvin.

Erityisen paikan inspiraatiokansiossani sai lasikuutioista tehty kerrostalo. Kuutioiden sisällä oli ihminen ja snorkkeli ja vettä. Yritän saada jostain parempia kuvia, eihän näistä saa mitään selvää.

Spektaakkelin loppuhuipennuksessa  nostokurki hinasi valokalustorivistön kohti korkeuksia ja kyytiin oli ilmestynyt muutama tyyppi. Aika hieno verho siitä muodostui. Yksityiskohtia, oivalluksia ja visuaalista ilotulitusta riitti. 

Jos jossain pienessä lähiössä järjestetään tuollaista ihan huvikseen, en malta odottaa minkälaisia tapahtumia lähempänä keskustaa on luvassa. Ensi viikonloppuna ainakin itsenäisten bändien yö, jolloin joka kadunkulmassa kuulemma soittaa joku. Ihanaa kun on kesä!

Grillijuhlat eivät suinkaan päättyneet esitykseen. Luvassa oli vielä jälkiruokaa, yhteislaulua kolmen kitaran säestyksellä (johon jokainen osallistui täysillä!?) ja videoinstallaatio (naapurin kolmikerroksisen talon valkoiseen, ikkunattomaan, seinään heijastettiin videotykillä aluksi jotain taiteen tapaista ja lopuksi karaokea).

EDIT:

Ja tapahtumasta ehkä lisää googlaamalla Les Festiv'eau Paris 2009.

Andyä ja populaa

Vihdoin jaksoin jonottaa Grand Palaisin Andy Warhol -näyttelyyn. Siellä oli kaikki; ihmiset ja Warholin taide. Taide-elämykseen voi nähtävästi myös tukehtua. Väkeä oli kuin pipoa ja paahtava 25 astetta söi kaiken raikkaan ilman myös sisätiloista. Näyttelystä muuten tuli samanlainen tunne kuin aikaisemmin Kandinsky-näyttelystä Pompidoussa. Yksi Warhol seinällä herättää ajatuksia ja tunteita ja oh-lalata, mutta kun siellä oli ne kaikki... Ähky siinä tulee.

 

Almadóvar ja irtikset

Leffat on tällä viikolla in. Kaikkia kiinnostaa mennä katsomaan uusia ja vanhoja elokuvia. Star Trekiin ei kuitenkaan kukaan ole vieläkään suostunut, vaikka joka päivä kysyn. Tänään vuorossa oli kakkosvaihtoehtoni, Almodóvarin uusin elokuva Los abrazos rotos. Espanjaksi. Ranskankielisillä teksteillä.

Luulin että fiilis olisi sama kuin (ah niin ihanalla) Penélopella kuvassa, mutta ymmärsinkin hienosti kaiken oleellisen ja vähän enemmänkin. Ranskalaista tekstitystä onkin paljon helpompi ymmärtää kuin ranskaksi puhuttua elokuvaa, koska a) ne puhuu niin nopeesti ja b) tekstit ovat sitä samaa kirjoitettua kieltä, jota olen (muka) opiskellut.

Tällä työryhmällä epäonnistumisen riski on minimissään. Ei tarvinnut myötähäpeässä tai turhautumissa vääntelehtiä tälläkään kertaa. Lämpimiä suositteluita itse kullekin säädylle.

P.S. Ranskasta ei saa irtokarkkia. Paitsi elokuvateatterista: pieni pussi samanlaisia saippuanmakuisia möömejä 13€. Tingimme ja ahmimme pussin mainosten aikana, josta seurasikin vanha tuttu karkkiällö. Luojan kiitos täällä ei myydä karkkia.

Coco avant Chanel

Cannesissa on elokuvajuhlat ja Pariisissa pääsee sen vuoksi kolmella eurolla leffaan viikon ajan. Leffalipun kanssa saa vielä jätskiäkin halvalla. Ystävällä oli henkisesti hontelo olo ja ohjelmasta piti valita jotain muuta kuin Star Trek. Olin salaa pettynyt, kun valinta osui Coco avant Chaneliin. Vaikka Chanel on kuumaa kamaa, en uskonut siitä tehtävän elokuvan olevan. Etenkään jos se perustuu oikeastaan aikaan ennen Chanelia. Suhtaudun kuitenkin positiivisesti seuraaviin huomioihin: 

1. Chanel ei edelleenkään ole mikään turha jätkä
   
2. (edellisessä lauseessa on muuten kaksoismerkitys, kun se Cocohan ite pukeutu niinku mieheks)
   
3. En tiedä edelleenkään tästä muotigurusta mitään
   
4. Audrey Tautou osaa näytellä muissakin elokuvissa kuin Améliessa 
5. Ranskalaisyleisö ei kertakaikkiaan osaa pitää oh-lala:ta sisällään missään tilanteessa ja se nauratti tänään
   
6. Uusi Häagen-Dazs-jätski on hyvää
   
7. Huomenna menen katsomaan Star Trekin. 
8. Vaikka yksin.
   

Vieroitusoireet

Keskiviikkona alkaa huhtikuu ja paljon on kesken vielä. Tai sitten paljon on vasta alkamassa. Tarvitsin ehkä jonkinlaisen loman siihen elämään, joka oli aika täyteen buukattu Suomessa. Nyt se on kuitenkin pidetty.

Erilaiset produktiot vaativat vähän aikaa ennen kuin tulee taas pakottava tarve tehdä jotain artsuu. Viime aikoina olen kuitenkin tehnyt niitä kuukausitolkulla yhtäaikaa ja peräjälkeen ilman taukoa. Nähtävästi kolme kuukautta oli riittävä aika istua vain katsomon puolella sillä nyt olen alkanut heräämään tyhjistä tuijotuksista, en kuule mitä minulle sanotaan, kiinnostuksen kohteeni ovat rajoittuneita, olen sosiaalisesti vammainen ja hakeudun keskusteluihin, joista näyttäisi poikivan hyödyllinen suhde tai kaksi. Jotain on siis tapahtumassa. 

Eilen näin ensimmäistä kertaa Suomen merkittävimpiin nykysirkusryhmiin kuuluvan WHS-ryhmän esityksen Odotustila. Se oli hyvä ja jäinkin seurueen matkaan Pariisin ulkopuolelle yöksi. 23 tuntia myöhemmin palasin kotiin ja nyt on sitten tämä tilanne, että jotain tässä nyt täytyisi aloittaa. Ideoita ja ajatuksia on runsaasti, ehkä aivo on kuitenkin toiminut jossain määrin kolmen kuukauden aikana. Työhakemukset liittyvät onneksi tiukasti alaan ja ovat jo matkalla. Kärsivällisyyttä ja onnea tarvitaan kuitenkin vielä paljon. 

Onneksi on kaikenlaisia sijaistoimintoja. Suurin osa teistä varmaan tietää, että leikin Strömsöä pari kertaa kuukaudessa. Nyt työn alla on jotain, johon liittyy lampunvarjostin, kangastusseja ja kasa valokuvia designvalaisimesta, jonka idea on hyvä, mutta hinta älytön. Vaihe-vaiheelta-reportaasia saattaa eksyä blogiin jossain vaiheessa.

Kuvat: www.w-h-s.fi

Elämysmatkailua

Mainitsin viimeviikkoisessa postauksessa pitäväni vaikka minkälaisesta esittävästä taiteesta. Katsojana nautin kuitenkin ehkä eniten tanssista, jossa ajatukset eivät niinkään pakkaudu omiin ohjaussuunnitelmiin ja muihin paljon parempiin ideoihin. En pidä huonoista tanssijoista, tylsistä koreografioista tai kököstä visualisoinnista, joten tanssin katsominenkaan ei aina ole nautinnollista. 

Viime viikonlopun esitys Accumulated Layout oli äärimmäisen hieno ja tekninen esitys. Video, valot, koreografia ja musiikki oli yhden miehen, Hiroaki Umedan, käsialaa. Ja siinäpä ongelma ehkä olikin. Esityksen eri elementit tukivat toisiaan täsmällisesti: video rytmitti tanssia, joka rymitti valoa, joka rytmitti musiikkia, joka rytmitti koreografiaa. Esitys ei herättänyt ajatuksia, ei tuntunut missään enkä edes yhtynyt ranskalaiseen "oh-lala!"-kulttuuriin, vaikka kieltämättä ihailin Japanilaisen rytmitajua ja kumista, mutta määrätietoista tanssia. Musiikki oli myös jees ja videokin hieno, mutta äärimmäinen teknisyys söi kaiken sisällön ja ilmaisun. Takana istuvat 13-vuotiaat idiootit pitivät tarmokkaasti huomion myös tasapuolisesti itsellään.

Tänä iltana meininki oli jotain aivan muuta. Ensinnäkin, eräs vielä toteuttamaton ohjaussuunnitelma on kytenyt ja kasvanut päässäni vuosia. Tänään löysin sille tilan. Théâtre National de Chaillot on vanha, jylhä, jykevä ja korkea rakennus, jonka sali on studiomainen, rakenteet paljastava, huippumoderni ja sikamakee.

Toisekseen... Ilta sisälsi Russel Maliphant Dance Co:n kolme esitystä, jotka olivat Flux, Small Boats ja Push. Ensimmäinen oli yhden miehen show, rytmillisesti oivaltava ja tylsää kissa-hiiri-leikki-valoratkaisua lukuunottamatta kiinnostava ja miellyttävä. Seuraavassa esityksessä video, musiikki, valot ja tanssi yhdistyivät, limittyivät ja vuorottelivat mielenkiintoisella tavalla. Lavan edessä olevassa harsossa pyöri erilaisiin maisemiin ja tapahtumiin sijoittuva video. Seitsemän tanssijaa oli harson takana ja näkyivät välillä osana kuvaa, jota video ja valo ohjasivat. Ok, nähty ennenkin, mutta ei näin kokonaisvaltaisena kuitenkaan. Esitys oli mielenkiintoinen, mutta videon sisältö liikkui häpeällisen lähellä mauttoman rajaa, lipsuen sen ylikin välillä. Unettava musiikki ja jatkuva harson läpi tarkennus painoivat myös silmiä kiinni esityksen loppupuolella. Väliajan jälkeen alkoi kolmeosainen "Push". Sitä dialogia, pariakrobatiaa, keveyttä, rytmitajua, ilmaisua, voimaa, taitoa, ilmavuutta ja tunnetta oli yksinkertaisesti mahtavaa katsoa. Yksi valotilanne ja syntikan soundi yhdessä kohtaa ovat ainoat asiat (ja niitä lähes poikkeuksetta kaikkialla on), joita vähän kritisoin. Lähtiessä oli mielettömät fiilikset vaikkakin myös omituinen uupumus. Ensimmäistä kertaa täällä menin esimerkiksi  väärään metroon, talsin kilometrikaupalla tunneleissa yksin keskellä yötä minihameessa enkä jaksanut edes hermostua.

Ja vielä ihan pieni kolmas juttu. Saattaa olla, että huomio ja paha silmäni kiinnittyi tänä iltana tavallista tarkemmin valoihin, koska seurueeni oli kaksi valosuunnittelijaa, joiden höpötyksissä piti pärjätä mukana. 

Kuva Russel Maliphant Dance Companyn esityksestä "Small Boats"

Kulttuurielämä

Minä pidän teatterista, tanssista, sirkuksesta, musiikista, katutaiteesta, estetiikasta ja sellaisesta. Pariisi oli mielikuvissani kaupunki, jossa kaikenlainen esittävä taide kohtaa, syntyy ja kehittyy. Sinne olisi päästävä asumaan.

Vähän naiivina ajattelin, että täällä luvatussa kulttuurikaupungissa on jatkuvasti esityksiä ja kaikkea meneillään. Että on ihan sama minne menee, kunhan menee ja pitää silmät auki ja tarttuu tarjouksiin. Siispä lehtikioskilta ostettiin Pariscope, jossa viikon kulttuuritapahtumat ja hikisimmät menomestat on listattu. Ensimmäisiksi riennoiksi valikoituivat moderni ooppera La Ronde sekä tanssiesitys Tour de Babel. Esityspaikkoina kansallisooppera Bastillessa sekä Pompidou naapurissa. Ei mitään kaikkein kämäsimpiä paikkoja kumpikaan.

Olin 8-vuotias, kun kritisoin Wienin kansallisteatterin aulassa Galileo Galilein elämän väliajalla kovaan ääneen saksaksi vanhempiani siitä, kuinka epäsopivaan näytelmään he olivat lapsensa tuoneet. G.G ei pysynyt kylpyammeessaan koko ensimmäistä puoliaikaa, vaan heilui lavan keskellä alastomana jo ensimmäisessä kohtauksessa. Galileo Galilein elämä ei ollut mitään verrattuna La Rondeen.

Ensimmäisessä näytöksessä ainakin kymmenen ihmistä oli alasti, joista suurin osa oli enemmän tai vähemmän (tai todellakin) sukupuoliyhteydessä keskenään. Sama meno jatkui pari tuntia. Musiikki ei pelastanut vähitellen kyllästyttävää toimintaa. Visuaalisesti näyttämöä mielenkiintoisemmaksi muodostui vanhan kapellimestarin vikkelät kädet.

En voi käsittää kuka a) ohjaa tuollaista sontaa, jossa kaikki kortit lyödään pöytään heti niin, ettei minkäänlaista kasvua voi enää tapahtua ja b) kuka idiootti ottaa tuollaista kuraa ohjelmistoonsa. Siinä ropisi kuva oopperasta pönöttävine tanttoineen, jotka laulavat kovaa ja korkealta korseteissaan.

Kuva

Seuraavan illan tanssiesityksen suhteen odotukset olivat korkealla. Modernin taiteen museon "suurelta salilta" odottaisi esteettistä elämystä etenkin kun katsomovaloinakin käytetään ainoastaan ledejä. No ei ollu hieno.

Kahdeksan muusikkoa puoliympyrässä ja yksi tanssiva nainen. Asetelma voi tuntua vielä kiinnostavalta, mutta jos yksi muusikoista paljastuu dramaattisen melankoliseksi aforismien lukijaksi, tanssija ei osaa tanssia (mutta käy perinpohjaisesti läpi kaikki tanssilajit flamencosta, streetistä ja bollywoodmeiningeistä moderniin tanssiin) ja laulajat ulisevat pari tuntia ilman sanoja... Esityksen aiheeksi muodostui nainen suhteessa jumaluuteen. Mytologiaa, kuvailua ja etenkään kliseitä ei säästelty. Puolivälissä kastui silmät ja pikkuhousutkin melkein, kun nauratti niin paljon ja piti ihan hiljaa istua.

Lauantaina luvassa on Japanilainen tanssiesitys Accumulated layout Pariisin ulkopuolella. Esittelyssä luvataan monialaista tulkintaa, video- ja valotaidetta sekä kiinnostavaa koreografiaa. Alla on pari kuvaa esityksestä, joka koostuu kahdesta osasta. Turhan kalliit liput on myyty loppuun. Saatatte arvata, että odotukset ovat korkealla.

Kuva