Patongista

Hiihtolomasta pidetään ranskalaisissa yliopistoissa huomattavasti tiukemmin kiinni kuin Suomessa. Aurinkoa on tullut lisää ja talvitakki on pakattu Suomeen lähtevään laukkuun. Kunpa pian ruskean ja harmaan sävyt vaihtuisivat lähemmäksi vihreää.

En pysynyt aivan mukana kämppikseni patonkivertailussa, kun hän jo oli löytänyt suosikkinsa, josta ei tingitä. Nyt, Annulin loikoillessa Thaimaan auringon alla, palasin asiaan ja aloitin vertailun toisen erän. Leipäkoriin vakiintuneen perinteistä patonkia ohuemman ja rapeamman version nimi muistuttaa huilua ja sitä saa Paul-nimisestä leipomoketjusta. Parhaassa huilussa on käytetty kuutta eri viljaa ja toisin kuin yleensä, jyvät ja siemenet ovat taikinassa, eivätkä ainoastaan ripoteltu patongin pinnalle. Tilaamalla leipomosta "leivän", saa patonkia hieman paksumman ja ehkä pehmeäkuorisemman version. Sisältö ei ole aivan saksalaisen sämpylän kaltaista höttöä, mutta saa siitäkin muovailtua pallon. Oma suosikkini on tällä hetkellä naapurileipomon "perinteinen patonki", jota on valmistettu samalla reseptillä vuosikymmenet. Se muistuttaa vähän suomalaista maalaispatonkia, joka maistuu muullekin kuin vaalealle vehnälle. Sen rapeus ei hajota suupieliä, vaan on juuri sopiva. Sisällöstä saa muovailtua pienen pallon, mutta se on "leipää" kiinteämpää. Patongin valmistukseen ei käytetä rasvaa, joten se kuivuu varsin nopeasti. Onneksi hyvät juustot takaavat, ettei leipää yleensä jää yli (tai päivittäinen rasvan tarve jää ylittymättä). Jokaisella pariisilaisella on suosikkileipomonsa ja siellä suosikkileipä. Leipomoita on joka kadun kulmassa, mutta Sitä Oikeata täytyy hakea. Leipätiskille jonottavien määrä helpottaa hyvän Boulangerien löytymisessä.

Ihmettelyä ja purnaamista

Ranskalaiset on niin katolisia tai niin laiskoja tai niin vaativia, että sunnuntaisin ja arkisin kahdeksan jälkeen kaupat ovat kiinni. Teräskalterit lasketaan liikkeiden eteen ja kaupunki vaikenee. Monet kauppiaat pitävät liikkeensä myös maanantaisin suljettuna. Keskipäivän siestaakaan ei sovi unohtaa, jota etenkin pienemmät liikkeet ja ravintolat harrastavat. Suurempia ostoksiakaan ei voi tehdä helposti, osa kassoista on kiinni parhaaseen shoppailuaikaan. Ja vaikka ranskalaisuuteen kuuluisi rakastaa jonottamista, jää minulta ostokset usein siitä syystä tekemättä. 

Keski-Eurooppalainen rytmi pamahtaa vastaan etenkin, jos itse on lomalla. Miten niin lounasnälän täytyy tulla ennen kello kahta, vaikka kerrankin on syönyt aamupalan? Tai miksi ystävilleen täytyy esitellä aina elävää ja dynaamista suurkaupunkia - joka nukkuu? Ajatus New Yorkiin tai Tokioon muuttamisesta seuraavaksi käy päivä päivältä houkuttelevammaksi. 

Asumista täällä on vaikea sisäistää. Arkiset asiat kuten koulu, nukkuminen ja syöminen ovat kaikkea muuta kuin kotona. Vaikka ymmärrän ettei lomalaiset käy koulussa tai lenkillä, teen itsekin sitä lähinnä mielenkiinnosta ja aina yhtä ihmeissäni. Tutustun kaupunkiin ja kulttuuriin, mutten ehkä ole sen sisällä sen enempää kuin muutama vuosi sitten täällä käydessäni. Osaan liikkua ilman karttaa, selviytyä ranskaksi ja etsiä itselleni tekemistä, mutta ehkä jatkuvasti käytössä oleva suomenkieli ja sosiaalisen elämän köyhyys rajoittaa elämää, joka on kyllä ihan hyvä elämä kuitenkin, ei siinä mitään.

Arjen poimintoja viime päiviltä

1. Näin koulumatkalla kerjäläisen puhumassa radiopuhelimeen ja kulman takana toisen. (Kolmen pennin ooppera?)

2. Naapurin ilotytöilläkin on kahvitauko.

3. Foot Lockerin edessä kuusi poliisia pidättää yhden miehen.

4. Sunnuntaisin ja kahdeksan jälkeen arkisin tämä kaupunki muuttuu museoksi ja rytmi hidastuu olemattomaksi. Liikkeet eivät vain sulje oviaan, vaan paksut teräskehikot peittävät talojen seinustoja. Kauniit talot ja nähtävyydet seisovat valoissaan, mutta ihmisiä ei näy missään.

5. Olemattomaan mielenosoitukseen varustaudutaan linja-autolasteillisilla mellakkapoliiseja luotiliiveissään.

6. Metro täyttyy syntikan pauhusta, kun neonvärisiin vaatteisiin pukeutunut rastamies aloittaa shown, jossa eräänlaista nukketeatteria esitetään barbeilla, teräsmiehillä, kulahtaneilla nalleilla ja turtleseilla, joilta yhdeltä puuttuu pää. Esitystä säestää syntikan lisäksi miehen laulu, joka rytmittyy erilaisin kiljahduksin ja karjahduksin. Tyynen rauhallisen yleisön reaktiot hämmentää.

Ystävänpäivä

Ystävänpäivä tarkoitti ala-asteella vaaleanpunaista kartonkia ja epämääräisiä tunnustuksia. Sen jälkeen se on tuntunut lähinnä rahastukselta: sydämenmuotoinen keksi maksaa viereisessä Patisseriassa 6,80€ vain tänään!  Ystävänpäivä on kuitenkin hyvä syy etsiä kaupungin kuumimmat bileet, nousta vihdoin korkokengille, kähertää tukkaa ja juoda shamppanjaa.

 

En ole aivan varma, miksi juuri meidän sähköpostiin tuli kutsut huippuhienoon Cabaret-nimiseen klubiin, jossa ensimmäinen puolitoista tuntia on varattu kutsuvieraille, joita hemmotellaan ilmaisella baarilla. Koska mekko on tiukka, pömppömahaa vältellään salaatilla, jossa tosin on aivan kaikkea (salaattia, kurkkua, tomaattia, maissia, kananmunaa, chilitomaattitonnikalaa, sörssöjä, mausteita, paprikaa, valkosipulia, kesäkupritsaa, bataattia, herkkusieniä...)

Jälkiruokana oli valkosuklaapallo, jonka sisällä täydellinen tumma ja suussasulava täyte. Siitä en ehtinyt saada fotoa, kun se hävisi niin nopeasti. Seuraavassa kuvassa ylipuhun korkokenkäni pitämään minut pystyssä ja olemaan aiheuttamatta rakkuloita. Kuva on minun huoneestani, josta luvassa yksityiskohtaisempi esittely jossain vaiheessa. Hauskaa ystävänpäivää!

Yhteiselo

En ole ikinä ennen asunut kämppiksen kanssa, perhettä ja Aatamia ei lasketa. Muutimme Annulin kanssa yhteen 19.1 tuntematta toisiamme juurikaan etukäteen. Olimme katselleet toisiamme ranskantunneilla pitkin syksyä ja vaihtaneet muutaman sanankin. Meillä oli samanlaiset kännykät ja pidimme molemmat vihreästä. Vaikka tulimme hyvin toimeen, luulin jo ettei välillämme olisi kuitenkaan mitään vakavampaa. Joulun lähestyessä olin varma, ettei hän koskaan kysyisi, mutta lopulta merkitsevä viesti tipahti inboxiini ja aloimme suunnitella yhteistä elämää.

Jo alusta asti oli selvää, ettei meidän kotona jaeta jääkaappia osiin tai osteta kahta samanlaista suihkusaippuaa. Emme myöskään vietä aikaa omien kavereiden kanssa tai yksin omassa huoneessa. Edellä mainittuihin on luonnolliset syynsäkin. Ensinnäkään meillä ei ole vielä omia kavereita, toisekseen minun huoneen vaatekaapissa on vessa ja Annulin huoneen poikki kuljetaan keittiöön.

Tällä viikolla asumme neljä yötä evakossa pienenpienessä yksiössä, koska vuokraisäntämme tarvitsi asuntoaan itse. Täällä emme jaa vain internettiä ja shampoota, vaan myös sängyn ja peitonkin! En olisi uskonut suhteemme etenevän näin nopeasti, mutta minkäs teet. Kaikki on mennyt tähän asti varsin hyvin, vaikka viimeyönä sainkin päälleni lähinnä lakanaa. Annuli sen sijaan valvoo dokumentoiden tunnollisesti unissapuhumisiani.

(Hiki)jumppa

Kaikkien euforisten suklaapallojen ja rasvaa ja sokeria tihkuvien torttujen jälkeen oli ihana huomata, että lukujärjestyksessä luki tänään "kehonhuolto". Kurssi alkoi lupaavasti; haimme jumppamatot salin takaosasta ja kävimme selinmakuulle. Jes, vatsalihakset!

Makasimme matoilla 15 minuuttia ja hengitimme. Sen jälkeen nostimme vähän jalkoja, laskimme ne takaisin matolle ja hengitimme taas. Tätä jatkui tunnin ajan. Yhä ärsyttävämmältä tuntuva opettaja käski ajattelemaan hengitystä ja sielua(?). Olin aivan jäässä, kun nousimme lopulta ylös. Ajattelin, että nyt alkaisi se hikinen osuus. Opiskelijat kerääntyivät opettajan ympärille.

Ja kertoivat mitä heille kuuluu! Ja miltä heistä tuntuu. Hain hupparin pukuhuoneesta, ei tämä tästä paranisi. Seuraavaksi laitettiin käsi sydämelle. Ja maksalle. Ja pallealle ainakin. Loppuja en ymmärtänyt, mutta liikuttelin kättäni ryhmän mukana ympäriinsä. Sitten opettaja kaivoi kaapista luurangon ja esitteli lisää ihmisen anatomiaa. Lopuksi kerrottiin, että kurssiin kuuluu terveystarkastus.

Jep. (Äiti, voitko lähettää jonkun lapun? Pliis?)

Kohtaamisia

Tiedekuntien sihteerit päättävät ketkä saavat osallistua kursseille, joille ilmoittaudutaan lukukauden alussa. Kirjallisuuden sihteerin ovi oli kiinni. Koputin ja astuin sisään. Tupakan savu lehahti päälleni ja sen takaa paljastui tämä nainen:Eikä siis mikään "sinnepäin ja sennäköinen", vaan todellakin: Selma tai Patty Simpsoneista (dubattuna ranskaks, bien sûr). Leopardikuvioinen turkki notkui naulakossa, kun astelin hitaasti Selman eteen. Kysyinko voisinko osallistua kurssille "kreikkalaiset myytit nykypäivän teatterissa". Se oli mahdollista, mutta minun tulisi luetella naiselle kurssin kilometrin pituinen koodi. Ojensin opintoohjelmasta ympyröimääni kurssia Pattylle, joka ei katsonut sinne päinkään. Takellellen aloitin kirjainten ja numeroiden tavaamisen, Selma veteli viimeisiä savujaan ja naputti sanelua kyllästyneenä koneelle. Kun vihdoin pääsin loppuun asti, hän ilmoitti ettei täällä ole sellaista kurssia. Itkun ja raivon sekaisin tunnelmin tuijotin sitä kikkarapehkoa ja toivoin, että se polttaisi edes sormensa.

"Le code!"

Aloitin alusta. Tällä kertaa Patty keskeytti jo heti alkuunsa ja ilmoitti, että koodi tulee lukea tietynmittaisina luku- ja kirjainsarjoina.

Viimein kurssi löytyi koneelta ja minun piti enää kertoa kuka olen. Valitettavasti nimi ei Selmalle kelvannut; hänelle olen vain (ja ainoastaan) opiskelijakortin numerosarja. Tässä vaiheessa lukijaa ei ehkä enää kiinnosta tämä tarina, eikä Selmaakaan. Hän soitti jollekin jostain asiasta, joka ei liittynyt minuun tai käsillä olevaan tilanteeseen millään tavalla. Lopuksi kysymyksiini vastattiin: "en tiedä eikä voisi vähempää kiinnostaa".

Näitä päiviä

+ 7, aurinko ja tyyni oli paljon parempi kuin -4 ja jäätävä tuuli, joka iskee suoraan varpaisiin ja nenään. Miksi jätin pipon Suomeen? Miksei täällä ole kevät? Yksinkertaiset ikkunat eli parvekkeiden ovet ja halkeama lasissa takaavat, että sisälläkin on kylmä. Eilen maassa oli jopa sitä valkoista tahnaa, jota en olisi halunnut tänä vuonna enää nähdä. Villasukat jalassa ja viisi kerrosta paitoja päällä keittelin sipulikeittoa koko perheelle. Valkoviini, oikea juusto ja patonki takasivat täydellisen makuelämyksen ja kurjuus oli poissa. 

Kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina sisäänpääsy Pompidouhun on ilmainen. Museon arkkitehti halusi näyttää kaikelle kansalle miten iso talo toimii; putket ja rakenteet on jätetty reilusti näkyville ja sepäs näyttää nykytaiteelta. Päätimme tutustua Pompidouhunkin pala kerrallaan vältellen taideähkyä (uhka on todellinen: myöhästynyt lento ja innokas äiti pakottivat kerran seitsemään museoon samana päivänä.) Seuraava kerta on ehkä kuukauden päästä, tai mahdollisesti jo aikaisemmin; ei ne liput nyt niin kalliita ole.

Viikonloppuisin, esimerkiksi lauantaisin avaa  kaupungin suurin ja suosituin ulkoilmatori telineensä ja markiisinsa. Tavaraa ja ihmisiä levittäytyy 6 hehtaarin alueelle ja mekin oltiin siellä. Torilla myydään antiikkia, taidetta, aarteita ja roskaa, kalliilla ja halvalla. Varsinainen kirpputoriosa jäi tällä kertaa näkemättä, sillä hyytävä tuuli pakotti kotiin. Nähtävää jäi kuitenkin niin paljon, että menemme varmasti takaisin keväämmällä.

Koulun opettajat päättävät itse ovatko he lakossa vai eivät, eiliset luennot pidettiin normaalisti, vaikka ihmisiä oli tavallista vähemmän paikalla. Vuokraisäntä tulee ensi viikoksi ja meidän pitää kadota jonnekin. Olemme menossa tänään katsomaan halvahkoa asuntoa Bastillessa, jota mukavan tuntuinen Emma vuokraa. Varasuunnitelmahotellikin on löytynyt. 

Ja illalla ensimmäiset oikeat Erasmus-bileet!