Kerjäläisooppera

Kun lantti kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa ja sitä rataa. Kerjäläiset kuuluvat luonnollisesti suurkaupunkiin ja nähtävästi nykyään myös pienempiin kaupunkeihin, sellaisiin kuin Jyväskylä. 

Olin kuusi ja New Yorkissa, kun isäni antoi jollekin kolikon ja äiti turhautui. Samanlaisia tilanteita on seurannut myöhemmin muiden kanssa. Olen tullut äitiini: minä olen se joka hermostuu enkä se, joka antaa rahaa. Eilen ystäväni kertoi, että on päättänyt antaa joka päivä euron kerjäläisille. Voivoi. Täällä se kun on niin organisoitua, että se näkyy jo päällepäin. Metrotunneleissa, silloilla ja pankkiautomaattien vieressä on joka päivä samat ihmiset. Kerjääminen näyttää kuin miltä tahansa työltä, istumaan tullaan siinä kymmenen aikaan, seitsemältä laitetaan kamat kasaan ja lähdetään kotiin. Alueista ollaan tarkkoja ja toisilta lainataan lapsia tai koiranpentuja, jotta avuntarve näyttäisi suuremmalta. Joissain tapauksissa takana on isompi organisaatio. Sen näkee muun muassa siitä, että joku vahtii kerjäläistä sivusta tai että kerjäläisellä on radiopuhelin. Pahimmillaan taustalla oleva järjestö tekee työntekijöistään tehokkaampia eli kurjempia eli säälittävämpiä. Ikävä kyllä siihen liittyy joskus kamaluuksia kuten silpomista tai muuta väkivaltaa.

Työolot eivät kerjäläisillä varmastikaan ole kohdillaan eikä kadulle yleensä jouduta omasta tahdosta. On kuitenkin myös elämäntapakerjäläisiä ja kesäkerjäläisiä, jotka kokeilevat jännittävää elinmuotoa muutaman kuukauden ajan. Vaikeaa onkin erottaa oikea hätä. Täällä on hyvä sosiaaliturva, mutta esimerkiksi laittomat maahanmuuttajat jäävät sen ulkopuolelle. 

En tiedä milloin rahaa kannattaa antaa tai kuka sitä ansaitsee. Kuten ainakin Lontoossa, myös täällä kodittomat myyvät järkevää lehteä. Sitä toimittaa nykyään jo varmaan kadulta poispäässeet ammattitaitoiset ihmiset. Valtuutetun ja oikean myyjän tunnistaa rintalätkästä ja/tai lehtikärrystä: suttuisia ja märkiä lehtiä myyvät vain wannabet. Olen antanut lantin tai pari, jos kyseessä on joku, joka tekee jotain muuta kuin istuu rahansa eteen. Lähinnä siis jonkinlaisille taiteilijoille. Huonoille en ole antanut. Puolikkaan patongin annoin kerran pojalle, joka istuu aina lähiboulangerien edessä. En olisi kuitenkaan jaksanut sitä itse ja illalla se olisi ollut kuivaa.

Kommentoikaa.

Yleisön pyynnöstä taas vähän koulusta

Viikon alussa järjestettiin kokous kaikille ulkomaalaisille opiskelijoille, jotka ovat vaihdossa Sorbonne kolmosessa. Kansainvälisten palveluiden johtajat kertoivat ettei lakko ole normaali tilanne. Omituista, koska viimeisten vuosien aikana yliopistot ovat olleet toistuvasti lakossa. Vuosi sitten esimerkiksi myös koko kevään. Ongelman aiheuttaa nyt loppukokeet. Täällä yliopistoon pääsevät kaikki halukkaat, mutta opiskelijoita karsitaan kevätlukukauden lopussa järjestettävillä kokeilla. Tänä keväänä kurssit ehtivät olla käynnissä alle kuukauden ja koska kurssitapaamisia on täällä vain kerran viikossa, tarkoittaa se käytännössä noin kolmea tapaamista koko lukukautena. Nyt tarkoituksena on siis tenttiä niiden oppituntejen sisältö ja se on muka suoraanverrannollinen yhden lukukauden sisältöön. Oheismateriaalia pukkaa sähköpostiin ja ylimääräisiä esseitä teetetään. Tekemistä siis periaatteessa on, mutta käytännössä kaikki on varsin epäselvää. 

Eniten päänvaivaa koko tilanteessa onkin aiheuttanut tiedon puute. Mitä esimerkiksi kertoo se, että ainoa infotilaisuus ulkomaalaisille opiskelijoille järjestettiin nyt, toiseksi viimeisellä viikolla? Erasmus-kurssien opettajat ovat jossain määrin pitäneet meitä ajantasalla kukin kiinnostuksensa ja aktiivisuutensa mukaan. Osa tavallisten, lakossa olevien kurssien, opettajista ei sen sijaan vastannut sähköposteihinsa tai ollut yliopistolla koko kevään aikana. Nyt meille sitten kerrottiin kuinka olisimme saaneet osallistua muillekin Erasmus-kursseille ja informaatiota olisi saanut jostain johonkin kellonaikaan joskus. Ihmeellistä ettei tätä asiaa lukenut missään; ilmoitustaulua ja sähköpostia on kyllä kytätty. Erasmus-luokkaa lukuunottamatta koko rakennus on sitä paitsi ollut pimeänä ja toimistot kiinni. Rähinähän siitä kokouksessa syntyikin.

Vaihto-opiskelijat ovat hienosti sisäistäneet ranskalaisen mentaliteetin. Tilaisuudessa opiskelijoiden puheenvuorot saivat raikuvat aplodit ja hurraat. Väittelyiltäkään ei säästytty. Monilla on ongelmia kotiyliopistonsa kanssa. Apurahoja joudutaan palauttamaan ellei kursseista ole suorituksia, kursseja joudutaan käymään uudestaan kotona tai pahimmillaan opiskelijat on pakotettu kotiin kesken vaihdon: eihän täällä voi opiskella. Suomalaisilla opiskelijoilla ei ilmeisesti tule olemaan hätää, mutta saa nähdä kauanko tänne enää viitsitään vaihtoja järjestää.

Andyä ja populaa

Vihdoin jaksoin jonottaa Grand Palaisin Andy Warhol -näyttelyyn. Siellä oli kaikki; ihmiset ja Warholin taide. Taide-elämykseen voi nähtävästi myös tukehtua. Väkeä oli kuin pipoa ja paahtava 25 astetta söi kaiken raikkaan ilman myös sisätiloista. Näyttelystä muuten tuli samanlainen tunne kuin aikaisemmin Kandinsky-näyttelystä Pompidoussa. Yksi Warhol seinällä herättää ajatuksia ja tunteita ja oh-lalata, mutta kun siellä oli ne kaikki... Ähky siinä tulee.

 

Kuka pilasi Brechtin?

Lotta oli kylässä ja jotain teatteria piti päästä katsomaan. Pikkuruinen olohuoneteatteri kapealla kirpputorien täyttämällä kadulla vaikutti lupaavalta. Ohjelmassa oli Brechtiä; kolme lyhytnäytelmäpätkää. Saliin kuljettiin kuin mihin tahansa kerrostaloasuntoon. Koska nousevaan katsomoon ei vissiin ollut rahaa, oli edessä olevien rivien tuolinjalkoja lyhennetty hieman. Eturivissä enää omat polvet saattaisivat peittää näkyvyyden. 

No enpä muista koskaan nähneeni sellaista kuraa. Esitys oli niin huono ettei se jaksanut edes hymyilyttää. Mun idolin teksti oli varmaan alkuperäisessä muodossaan, mutta eihän siitä mitään ymmärtänyt. Ohjaajaa työryhmällä tuskin oli, vaikka julisteessa niin väitettiinkin. Äänimies käytti Stoppia ja Playta. Ja näyttelijät myöhästyivät. Eivätkä osanneet näytellä. (Senkään vertaa.) (Kukaan niistä.) Lavastus ja puvustus oli kyhätty omista kokoelmista vähän sinne päin. Valosuunnittelua ei ollut. Kuninkaalla oli viitta ja sokea näytteli silmät kiinni. Mummoakin voi nähtävästi esittää niin, että kimittää viisi minuuttia kyttyrässä. Joukkokohtauksissa näyttelijät peittivät näkyvyyden lavalle pönöttämällä selin katsomoon. Yleisö huokaili, alennusliput maksoivat 11 euroa ja todellakin, lähdimme kesken kohtauksen pihalle.

Almadóvar ja irtikset

Leffat on tällä viikolla in. Kaikkia kiinnostaa mennä katsomaan uusia ja vanhoja elokuvia. Star Trekiin ei kuitenkaan kukaan ole vieläkään suostunut, vaikka joka päivä kysyn. Tänään vuorossa oli kakkosvaihtoehtoni, Almodóvarin uusin elokuva Los abrazos rotos. Espanjaksi. Ranskankielisillä teksteillä.

Luulin että fiilis olisi sama kuin (ah niin ihanalla) Penélopella kuvassa, mutta ymmärsinkin hienosti kaiken oleellisen ja vähän enemmänkin. Ranskalaista tekstitystä onkin paljon helpompi ymmärtää kuin ranskaksi puhuttua elokuvaa, koska a) ne puhuu niin nopeesti ja b) tekstit ovat sitä samaa kirjoitettua kieltä, jota olen (muka) opiskellut.

Tällä työryhmällä epäonnistumisen riski on minimissään. Ei tarvinnut myötähäpeässä tai turhautumissa vääntelehtiä tälläkään kertaa. Lämpimiä suositteluita itse kullekin säädylle.

P.S. Ranskasta ei saa irtokarkkia. Paitsi elokuvateatterista: pieni pussi samanlaisia saippuanmakuisia möömejä 13€. Tingimme ja ahmimme pussin mainosten aikana, josta seurasikin vanha tuttu karkkiällö. Luojan kiitos täällä ei myydä karkkia.

Coco avant Chanel

Cannesissa on elokuvajuhlat ja Pariisissa pääsee sen vuoksi kolmella eurolla leffaan viikon ajan. Leffalipun kanssa saa vielä jätskiäkin halvalla. Ystävällä oli henkisesti hontelo olo ja ohjelmasta piti valita jotain muuta kuin Star Trek. Olin salaa pettynyt, kun valinta osui Coco avant Chaneliin. Vaikka Chanel on kuumaa kamaa, en uskonut siitä tehtävän elokuvan olevan. Etenkään jos se perustuu oikeastaan aikaan ennen Chanelia. Suhtaudun kuitenkin positiivisesti seuraaviin huomioihin: 

1. Chanel ei edelleenkään ole mikään turha jätkä
   
2. (edellisessä lauseessa on muuten kaksoismerkitys, kun se Cocohan ite pukeutu niinku mieheks)
   
3. En tiedä edelleenkään tästä muotigurusta mitään
   
4. Audrey Tautou osaa näytellä muissakin elokuvissa kuin Améliessa 
5. Ranskalaisyleisö ei kertakaikkiaan osaa pitää oh-lala:ta sisällään missään tilanteessa ja se nauratti tänään
   
6. Uusi Häagen-Dazs-jätski on hyvää
   
7. Huomenna menen katsomaan Star Trekin. 
8. Vaikka yksin.
   

Paris, je t'aime

Päästäksesi oikeaan tunnelmaan, avaa vaikka toinen välilehti ja paina TÄSTÄ. Tämä teksti vaatii taustalleen musiikkia. Jos Ranskan ja Suomen youtubet eivät ole yhteistyössä keskenään, mene osoitteeseen www.youtube.com ja kirjoita hakukoneeseen "Camille Paris" ja klikkaa ensimmäistä linkkiä.

Eilen oli tentti, tentissä musiikkivideoanalyysi, jonka musiikki soi toivottavasti nyt taustalla. Siinä puhutaan siitä kuinka laulaja haluaisi jättää Pariisin, koska tuntee sen jo läpikotaisin. Lopussa hän kuitenkin palaa Pariisiin, koska ei sieltä voi oikeastaan lähteä. Viime päivinä tuonkaltainen suunnitelma on kytenyt itse kunkin päässä.

Risteily Seinellä on sellainen temppu, jota on ihan hauska seurata rannalta käsin. Eilen ilmainen sisäänpääsy, Erasmusbilejärjestäjä ja ehkä vähän tämä videokin houkutteli joelle. Ihan hyvät bileet, vaikka itse risteily olikin aika lyhyt. Kohta alkaa olla kaikki turistinähtävyydet kasassa.

Nyt voit vielä palata youtubeen ja katsoa videon, koska se on hyvä.

P.S. Otsikko: Elokuva Paris je t'aime, 2006, koostuu 18 "lyhytelokuvasta", jotka liittyvät jotenkin Pariisin eri alueisiin. Lyhäreissä on eri ohjaajat ja näyttelijät eli arvostettuja taiteilijoita sisältävä työryhmä oli valtava. Elokuvan osa "Bastille" (meiltä 20 minuuttia itään) tentattiin myös eilen.

Koti

Ajatus lähtemisestä tuntui enemmän ahdistavalta kuin hyvältä ja päätin pidentää oleskeluani ainakin kuukaudella. Uuteen maahan sopeutuminen on aina jossain määrin hankalaa ja ainakin ensimmäisten kolmen kuukauden ajan tuntuu siltä, ettei osaa kieltä eikä tunne ketään. Vaikka on ollut mahtavaa saada vieraita tänne, tuntui myös että tarvitsen aikaa vain Hannan ja Pariisin väliselle suhteelle. Jään siis vielä ihmettelemään.

Viimeiset pari viikkoa on ollut mahtavia. Ulkona on lämmin ja koko ajan on jotain käynnissä. Tutuista on tullut ystäviä ja kieltä ei tarvitse enää niin paljon pelätä. Pienestä asti haaveilin asumisesta ulkomailla ja nyt onkin hassua huomata miten kodilta täällä tuntuu. Vaikka tiedän, että tänne pääsee aina takaisin, on se kuitenkin eri asia myöhemmin. Taidan kuitenkin tulla välillä Suomeen opiskelemaan vähän ranskaa ja jatkan täällä sitten joskus taas.

Blogi palasi vanhaan ulkoasuunsa. Syynä kyllästyminen edelliseen ja laiskuus tehdä uusi. Kattelkaa noita Banksyjä taas hetki, vaikka sekin on niin popul(aris)oitunut niin että äh.

Paper planes

Ajatus viimeisistä viikoista Pariisissa on toisaalta hyvä, 

mutta on se vähän ahdistavakin.

Hesarissa julkaistiin toissapäivänä tutkimus, jossa todettiin, että Ranskassa nukkumiseen ja syömiseen käytetään eniten aikaa muihin OECD-maihin verrattuna. Varmasti totta. Pidän syömisestä ja nukkumisesta, mutta joku roti siinäkin. Passiivisuus völlyy tässä kaupungissa. Paikalliset eivät osaa neuvoa tietä turisteille, kaupat laitetaan kiinni jo seitsemältä, vaikka ovessa lukee kahdeksalta, menopalstoja pitää todella metsästää jne. Ketään ei kauheasti kiinnosta eikä kukaan juokse kulttuurihipoissa, vaikka niistähän kaupunki on kuuluisa.

Völjymiseen menee yllättävän paljon energiaa. On turhauttavaa järjestää ja etsiä juttuja ja ihmisiä itsekseen, toisaalta kutsuja kulttuuritapahtumiin ei satele. Sen takia on ollut mahtavaa, kun on käynyt omia ihmisiä kylässä, jotka eivät ole vielä väljähtäneet Pariisin auringossa ja joita kiinnostaa etsiä ja ihmetellä vähän. Mutta hitto niitä muita turisteja! Tiensä kouluun joutuu nykyään raivaamaan paitsi blokin myös valtavien turistilaumojen läpi.

"Kaikki irti viimeisistä viikoista" on tähän mennessä tarkoittanut muunmuassa näyttelyitä, pyöräilyä, piknikkejä, kavereita, sirkusta, tanssimista aamuun asti ja skootteriajelua pitkin Pariisin öisiä katuja. (Äiti älä järkyty, mulla oli kypärä.)

Henri Cartier-Bresson on varmaan jo tosi out eikä sitä ole coolia digata, mutta kävin silti katsomassa näyttelyn ja olipa hyvä! Cartier-Bressonia pidetään fotojournalismin isänä ja julkkiksena ja gurunakin. Postikorttitelineet pursuavat Cartier-Bressonin kuvia ja kuten katutaiteessa yleensä, jäljitelmiä ja tyyliharjoituksia muilta fotoristeilta piisaa. 

Kuvat: Henri Cartier-Bresson, google.

P.S. Paina tästä.

Pariisin pileitä ja muita juttuja

Viikko on taas vierähtänyt vauhdilla. Tulin toiseen kotiini tiistai-iltapäivänä ja vaikka Lontoossa ja Suomessa oli mahtava loma, oli kiva tulla vielä takaisin. Viikolla oli kaksi AG:tä eli Assemblée Généralia eli massakokousta, jossa äänestetään lakon puolesta ja vastaan. Lähinnä puolesta. Vaikka yleinen ilmapiiri tuntuu olevan vihdoin kyllästynyt koko lakkoon, on oppilaiden tavoitteena kuitenkin viedä homma loppuun saakka. Ei siis koulua koko lukukautena. Erasmus-kursseja on edelleen samat kuusi tuntia viikossa ja ne teettävät jatkuvasti enemmän töitä, joten ihan pelkkää lomailua ei onneksi ole. 

Koska meillä oli vappu. 

Ranskassa vappua ei juhlita, vaikka kaupat ovatkin kiinni. (Mahdollisista vapaapäivistähän täällä ei tingitä.) Päätimme korjata asian ja järjestää juhlat 1.5. Teemana oli fancy ja international. Viimeisen päälle tälläytyneenä hurautimme taksilla (!) Buttes-Chaumontsin puistoon, joka tuntuu olevan jokaisen täällä olevan lemppari. Vanhoja puita, kallioita ja lampi. Viikonlopun kunniaksi myös poniajelua ja karuselli. 

Ensimmäinen ohjelmanumero oli ranskalainen piknik. Paikalla oli viitisentoista kaveria ja herkkuja hanhenmaksasta mansikoihin. Juustoja, patonkia, viiniä ja sampanjaa. Ai että mä viihdyin! 

Auringon kylmetessä ja herkkujen huvetessa bileet siirtyivät meille. International-teema jatkui ja vuorossa oli sushia, karjalanpiirakoita, puolalaisia piroggeja ja tsekkiläistä jälkiruokaa. Salmiakkia ei kukaan suostunut edelleenkään syömään, joten sitä on edelleen purkkikaupalla. Jenkkiä tarjottiin kotimatkalle tai säästettäväksi seuraavaan aamuun. Ysärihitit pauhasivat ja tanssilattia kävi kuumana. Ensimmäiset (ja todennäköisesti viimeiset) kotibileet suurkaupungissa järjestetty ja niistä toivuttu. 

Eilen erityisen hyvälle maistui ruoka. Aamulla mansikoita, melonia ja ananasta oli hyvä sotkea jugurttiin. Lounaaksi oli sushista ylijääneestä tonnikalasta paistettu pihvi kurkku-avokadosalaatilla. Illalla lähistöllä oleva täydellinen italialainen pizzamies vei voiton ja tuoreista raaka-aineista valmistettu, mausteita ja täytteitä säästelemätön ohut ja rapea pizza meni onnellisena mahaan.