Olin kuusi ja New Yorkissa, kun isäni antoi jollekin kolikon ja äiti turhautui. Samanlaisia tilanteita on seurannut myöhemmin muiden kanssa. Olen tullut äitiini: minä olen se joka hermostuu enkä se, joka antaa rahaa. Eilen ystäväni kertoi, että on päättänyt antaa joka päivä euron kerjäläisille. Voivoi. Täällä se kun on niin organisoitua, että se näkyy jo päällepäin. Metrotunneleissa, silloilla ja pankkiautomaattien vieressä on joka päivä samat ihmiset. Kerjääminen näyttää kuin miltä tahansa työltä, istumaan tullaan siinä kymmenen aikaan, seitsemältä laitetaan kamat kasaan ja lähdetään kotiin. Alueista ollaan tarkkoja ja toisilta lainataan lapsia tai koiranpentuja, jotta avuntarve näyttäisi suuremmalta. Joissain tapauksissa takana on isompi organisaatio. Sen näkee muun muassa siitä, että joku vahtii kerjäläistä sivusta tai että kerjäläisellä on radiopuhelin. Pahimmillaan taustalla oleva järjestö tekee työntekijöistään tehokkaampia eli kurjempia eli säälittävämpiä. Ikävä kyllä siihen liittyy joskus kamaluuksia kuten silpomista tai muuta väkivaltaa.
Työolot eivät kerjäläisillä varmastikaan ole kohdillaan eikä kadulle yleensä jouduta omasta tahdosta. On kuitenkin myös elämäntapakerjäläisiä ja kesäkerjäläisiä, jotka kokeilevat jännittävää elinmuotoa muutaman kuukauden ajan. Vaikeaa onkin erottaa oikea hätä. Täällä on hyvä sosiaaliturva, mutta esimerkiksi laittomat maahanmuuttajat jäävät sen ulkopuolelle.
En tiedä milloin rahaa kannattaa antaa tai kuka sitä ansaitsee. Kuten ainakin Lontoossa, myös täällä kodittomat myyvät järkevää lehteä. Sitä toimittaa nykyään jo varmaan kadulta poispäässeet ammattitaitoiset ihmiset. Valtuutetun ja oikean myyjän tunnistaa rintalätkästä ja/tai lehtikärrystä: suttuisia ja märkiä lehtiä myyvät vain wannabet. Olen antanut lantin tai pari, jos kyseessä on joku, joka tekee jotain muuta kuin istuu rahansa eteen. Lähinnä siis jonkinlaisille taiteilijoille. Huonoille en ole antanut. Puolikkaan patongin annoin kerran pojalle, joka istuu aina lähiboulangerien edessä. En olisi kuitenkaan jaksanut sitä itse ja illalla se olisi ollut kuivaa.
Kommentoikaa.
3 kommenttia:
Moi, tää on kyllä kimurantti juttu. Tällä viikolla just uutisoitiin, että Suomessa etenkin nuoret romanialaiset miehet ovat ryhtyneet aggressiivisemmiksi. Minun on vaikea ymmärtää kerjäläisiä, ymmärrän että on kurjaa lähtömaassa, mutta tuo organisaatiokuvio on niin kovin kummallinen. Vietin tämän viikon elämäntapainkkarin kanssa, joka omistaa rinkallisen kamaa. Mies esiintyy kesät Euroopassa katutaiteilijana, siis esiintyvänä ei maalaavana sellaisena, tienaa jotain muttei suuria summia, elää kuitenkin. Sitä minä ymmärrän, kerjäämistä en.
Samalla linjalla, jokaisen on tehtävä JOTAIN elantonsa eteen. Ei voi vain istua ja odottaa, että muut elättävät. Minä myös pitäydyn antamasta lantteja kerjäläisille, harmi vain, ettei niitä lantteja ole tarpeeksi usein taskussa edes hyville katutaiteilijoille (olen jopa nähnyt muutaman täällä).
Meikä antelee lantteja kerjäläisille, ainakin Prahas. Ihan sama onko tarve oikea vai ei, mutta jos jalka puuttuu, niin se on ainakin uskottavaa. Lisäksi meikä järkeili homman sillä tavalla, että jos toinen viitsii olla polvillaan pää maassa monta tuntia, niin se on lanttinsa ansainnut oli tartti se niitä tai ei. Jos kerjäläinen tulee kadulla pyytämällä pyytämään, niin en sellaisille anna.
Lähetä kommentti