Paper planes

Ajatus viimeisistä viikoista Pariisissa on toisaalta hyvä, 

mutta on se vähän ahdistavakin.

Hesarissa julkaistiin toissapäivänä tutkimus, jossa todettiin, että Ranskassa nukkumiseen ja syömiseen käytetään eniten aikaa muihin OECD-maihin verrattuna. Varmasti totta. Pidän syömisestä ja nukkumisesta, mutta joku roti siinäkin. Passiivisuus völlyy tässä kaupungissa. Paikalliset eivät osaa neuvoa tietä turisteille, kaupat laitetaan kiinni jo seitsemältä, vaikka ovessa lukee kahdeksalta, menopalstoja pitää todella metsästää jne. Ketään ei kauheasti kiinnosta eikä kukaan juokse kulttuurihipoissa, vaikka niistähän kaupunki on kuuluisa.

Völjymiseen menee yllättävän paljon energiaa. On turhauttavaa järjestää ja etsiä juttuja ja ihmisiä itsekseen, toisaalta kutsuja kulttuuritapahtumiin ei satele. Sen takia on ollut mahtavaa, kun on käynyt omia ihmisiä kylässä, jotka eivät ole vielä väljähtäneet Pariisin auringossa ja joita kiinnostaa etsiä ja ihmetellä vähän. Mutta hitto niitä muita turisteja! Tiensä kouluun joutuu nykyään raivaamaan paitsi blokin myös valtavien turistilaumojen läpi.

"Kaikki irti viimeisistä viikoista" on tähän mennessä tarkoittanut muunmuassa näyttelyitä, pyöräilyä, piknikkejä, kavereita, sirkusta, tanssimista aamuun asti ja skootteriajelua pitkin Pariisin öisiä katuja. (Äiti älä järkyty, mulla oli kypärä.)

Henri Cartier-Bresson on varmaan jo tosi out eikä sitä ole coolia digata, mutta kävin silti katsomassa näyttelyn ja olipa hyvä! Cartier-Bressonia pidetään fotojournalismin isänä ja julkkiksena ja gurunakin. Postikorttitelineet pursuavat Cartier-Bressonin kuvia ja kuten katutaiteessa yleensä, jäljitelmiä ja tyyliharjoituksia muilta fotoristeilta piisaa. 

Kuvat: Henri Cartier-Bresson, google.

P.S. Paina tästä.