Patongista

Hiihtolomasta pidetään ranskalaisissa yliopistoissa huomattavasti tiukemmin kiinni kuin Suomessa. Aurinkoa on tullut lisää ja talvitakki on pakattu Suomeen lähtevään laukkuun. Kunpa pian ruskean ja harmaan sävyt vaihtuisivat lähemmäksi vihreää.

En pysynyt aivan mukana kämppikseni patonkivertailussa, kun hän jo oli löytänyt suosikkinsa, josta ei tingitä. Nyt, Annulin loikoillessa Thaimaan auringon alla, palasin asiaan ja aloitin vertailun toisen erän. Leipäkoriin vakiintuneen perinteistä patonkia ohuemman ja rapeamman version nimi muistuttaa huilua ja sitä saa Paul-nimisestä leipomoketjusta. Parhaassa huilussa on käytetty kuutta eri viljaa ja toisin kuin yleensä, jyvät ja siemenet ovat taikinassa, eivätkä ainoastaan ripoteltu patongin pinnalle. Tilaamalla leipomosta "leivän", saa patonkia hieman paksumman ja ehkä pehmeäkuorisemman version. Sisältö ei ole aivan saksalaisen sämpylän kaltaista höttöä, mutta saa siitäkin muovailtua pallon. Oma suosikkini on tällä hetkellä naapurileipomon "perinteinen patonki", jota on valmistettu samalla reseptillä vuosikymmenet. Se muistuttaa vähän suomalaista maalaispatonkia, joka maistuu muullekin kuin vaalealle vehnälle. Sen rapeus ei hajota suupieliä, vaan on juuri sopiva. Sisällöstä saa muovailtua pienen pallon, mutta se on "leipää" kiinteämpää. Patongin valmistukseen ei käytetä rasvaa, joten se kuivuu varsin nopeasti. Onneksi hyvät juustot takaavat, ettei leipää yleensä jää yli (tai päivittäinen rasvan tarve jää ylittymättä). Jokaisella pariisilaisella on suosikkileipomonsa ja siellä suosikkileipä. Leipomoita on joka kadun kulmassa, mutta Sitä Oikeata täytyy hakea. Leipätiskille jonottavien määrä helpottaa hyvän Boulangerien löytymisessä.