Pariisin kaduilta

Kaksi ensimmäistä kuvaa Lotta Roukala ja kolmas William Lane. 

Päiväretki Versaillesiin

Tässä päiväkirjahenkinen tynkäpostaus, nyt on kiire! 

Versaillesiin pääsee RER-junalla puolessa tunnissa. Varaa matkalle ainakin yksi innokas historian maisteri.

Hyvät kengät, joilla voi kävellä.

Aurinkorasvaa ja evästä.

Aikaa.

Tuhannen ja yhden yön tarina

Kun Pariisissa paistaa aurinko ja on viikonloppu, paikalliset suuntaavat kaupungin ulkopuolelle omakotitaloalueille. Omakotitaloon nimittäin liittyy suuri piha, johon täytyy ehdottomasti kuulua grilli. Eilen lämpötila oli illallakin vielä lähellä kolmeakymmentä astetta ja käytössämme oli auto. Suuntasimme Pariisista länteen ja löysimme yli parikymmentä ranskalaista pelaamasta musiikkitietokilpailua. Pöydille ilmestyi jatkuvasti lisää ruokaa ja tunnelma oli mahtava. 

Kävi ilmi, että isäntäperheeseen kuului kaksi äänisuunnittelijaa, joilla oli hyvä huumorintaju. Ulkona oli tietokone ja sisällä eri kerroksissa valtavat stereosysteemit, joista miesten oma radiokanava pauhasi. Asuntoesittelyssä tuli sellainen "cool"-olo, että aika paljon hymyilytti. Ihanaan vanhaan taloon oli tehty kaksi studiota, joissa tehdään ääni-installaatioita radion lisäksi muun muassa mainosten taustalle ja elokuviin. Sisustukseltaan talo oli täydellinen hengailumesta, johon oli koottu vähän kaikenlaista ostoskärryistä itämaisiin mattoihin. Söin vähän sisäelinnakkia, join elämäni ensimmäisen kokonaisen kaljan (25 cl) ja yritin pysyä kärryillä keskustelussa. Puolen yön aikoihin lähdimme vaeltamaan kohti kaupunginalueen keskustaa, jossa luvassa oli eräänlainen taiteiden yö, jonka äänimaailmaan edellämainitut olivat tietenkin sotkeentuneet.

 

Seuraavia tapahtumia on vaikea kuvailla, sillä olin melkoisessa esteettisessä elämyksessä, sanaton ja henkisesti ohlala. Valokuvatkin on aivan surkeita, kun ei siinä ehtinyt säätämään. 

No oli kuitenkin nostokurki, joka nosti talon katolta rataksen, ja laski sen vähitellen maahan. Rataksen sisällä oli akrobaatteja. Liikkuvat valot kaikilla mausteilla maalasivat koko muuten mustaa kävelykatua ja se musiikki... oho. Tässä aivan surkean lyhyt videopätkä, josta hahmottaa ehkä jotain. Kuvittele ratas siis noin kolmeenkymmeneen metriin taivaalle.

    

Yksityiskohtainen kohtaus-kohtaukselta-kuvailu on puuduttavaa, mutta akrobatian, äänen ja valon lisäksi käytössä oli esimerkiksi savu(verho), vesi ja tuli. Mahtipontisuudessa ei säästelty, mutta tapahtumaan ja tilaan se sopi hyvin.

Erityisen paikan inspiraatiokansiossani sai lasikuutioista tehty kerrostalo. Kuutioiden sisällä oli ihminen ja snorkkeli ja vettä. Yritän saada jostain parempia kuvia, eihän näistä saa mitään selvää.

Spektaakkelin loppuhuipennuksessa  nostokurki hinasi valokalustorivistön kohti korkeuksia ja kyytiin oli ilmestynyt muutama tyyppi. Aika hieno verho siitä muodostui. Yksityiskohtia, oivalluksia ja visuaalista ilotulitusta riitti. 

Jos jossain pienessä lähiössä järjestetään tuollaista ihan huvikseen, en malta odottaa minkälaisia tapahtumia lähempänä keskustaa on luvassa. Ensi viikonloppuna ainakin itsenäisten bändien yö, jolloin joka kadunkulmassa kuulemma soittaa joku. Ihanaa kun on kesä!

Grillijuhlat eivät suinkaan päättyneet esitykseen. Luvassa oli vielä jälkiruokaa, yhteislaulua kolmen kitaran säestyksellä (johon jokainen osallistui täysillä!?) ja videoinstallaatio (naapurin kolmikerroksisen talon valkoiseen, ikkunattomaan, seinään heijastettiin videotykillä aluksi jotain taiteen tapaista ja lopuksi karaokea).

EDIT:

Ja tapahtumasta ehkä lisää googlaamalla Les Festiv'eau Paris 2009.

Päivän parhaat

1. Metrotunnelissa soittamiseen tarvitsee erikoislupia ja säätöä, ja yleensä soittajat ovat aika hyviä. Inkkaribändi panhuiluineen nauratti tänään. Viimeinen sävel jäi lyhyeksi, kun sedät alkoivat yhtäkkiä taistella keskenään biisin päätteeksi. Sitä solvaamista ja vihaisia ilmeitä ja eleitä olisi voinut seurata pidempäänkin.
2. Kielikurssin infotiskin täti halusi ostaa vaaleat hiukseni ja teki siitä kauhean numeron, jonka päätteeksi koko Alliance Francaisen henkilökunta tuli tuijottamaan.
3. Kolme viikkoa ennen Suomeen paluuta aloitan täysipäiväisen opiskelun. Mikä mua vaivaa?
4. Takapihalla ainakin kuusi kuukautta vallinnut remonttikaaos on päättynyt ja vihdoin selvisi, mitä vastapäiseen taloon rakennetaan: MacDonald's. Oh merde.
5. Tällä viikolla rikkoutuneet asiat: lasiovi, kaksi juomalasia, peilikaapin ovi, kaksi kynttilänalusta ja kahvinkeittimen kansi. Parempaa onnea ensi viikolla.
6. Lämpötila 26 astetta, ei pilviä.

Pariisin lapset

Toinen on yksi ja toinen on kolme. Viimeiset vieraani siis, joiden vuoksi yritin katsoa Pariisia hetken myös lapsen silmin. Obama sanoi Pariisin olevan hyvä paikka viedä vaimo. Lasten kanssa meiningit on vähän toiset, sillä ranskalaisilla ei tunnu olevan lapsia. Niitä ei näy katukuvassa juuri ollenkaan. Yleensä lapset ovat hoitajien kanssa, jonka erottaa esimerkiksi siitä, että lapsi ja "vanhempi" ovat eri värisiä.

Hissejä ei yksinkertaisesti ole ja rattaiden kanssa esimerkiksi loppumattomat portaat metrotunneleissa ovat melkoinen haaste. Onneksi virikkeitä kuitenkin riittää. Disneylandin ja Asterix parcin lisäksi Pariisi on täynnä puistoja vempaimineen, karuselleineen ja kauko-ohjattavine purjeveneineen. Jäätelötarjonta on loputon, croisantteja saa 65-90 sentillä ja mopoja, piipaa-autoja ja koiria riittää. Edellä mainittujen lisäksi ohjelmanumeroista suosituimmiksi muodostuivat myös retket sirkukseen, Eiffel torniin ja Pompidouhun. Valkoinen juusto, suklaa ja mansikat oli rok ja Obamaakin yritettiin vähän metsästää. Kyllä täällä taitaa kaikenikäiset viihtyä.

Viimeisiä viedään

Blogi jäi pariksi viikoksi kakkoseksi kaikenlaisten muiden asioiden rinnalla, toivottavasti ette hermostuneet ja täällä käy edelleen lukija tai pari. 

Vaihtarikavereiden läksiäisiä on vietetty yksi toisensa jälkeen. Outoa, kun ei tiedä nähdäänkö enää koskaan, pidetäänkö yhteyttä tai onko jollain ihmissuhteella oikeastaan mitään muuta väliä kuin se, ettei tarvitse olla yksin vieraassa maassa. Kaksi tärkeintä kaveria lähtee yhtä aikaa ensi lauantaina. Sen jälkeen minulla on vielä kolme viikkoa aikaa elää ja ihmetellä täällä. Eikä muuten tee edelleenkään mieli lähteä. Viimeiset vieraat lähtivät tänään ja omakin lähtö alkaa vähitellen konkretisoitua. Aika menee niin nopeasti, tekemistä ja nähtävää olisi vielä vaikka kuinka, eikä kenellekään taida olla epäselvää, että viihdyn täällä. Seuraavien viikkojen aikana aion ainakin ehtiä:

1. Kielikurssille
   
2. Festareille
   
3. Maakuntamatkalle
   
4. Näkemään vielä puuttuvia nähtävyyksiä, näyttelyitä ja puistoja (Versailles ainakin)
   
5. Syömään niissä ravintoloissa, joita on kehuttu, muttei paikalle vielä ennätetty
   
6. Osallistua kaupunkikierrokselle rullaluistimilla keskellä yötä
   
7. Aurinko + piknik + kaverit * miljoona
8. Nauttia
9. Elää (syödä, juoda, nähdä, ihmetellä, ajatella)
10. Puhua ranskaa

En halua vielä edes ajatella:

1. Pakkaamista
   
2. Sitä, että jos täälläkin sade ja kylmyys jatkuu
3. Tai toisaalta sitä lämpöä, mikä täällä heinäkuussa todennäköisesti on
4. Niitä lamppuja, jotka on poksahtaneet ja pitäisi ostaa ruuvimeisseli ja vaihtaa uusiin ja on sellasia erikoislamppuja, joita ei mistään saa
5. Niitä muita hankintoja tähän asuntoon
6. Asioita, joita Suomeen pitää ostaa
7. Tenttituloksia, suoritusten korvaavuuksia yms.
8. Sitä ettei kaikki tule mahtumaan matkalaukkuun kerralla ja sulavasti
9. Tuliaisia
10. Pariisin jälkeistä masennusta, jolla on ihan oikea F-diagnoosi Japanissa

Kerjäläisooppera

Kun lantti kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa ja sitä rataa. Kerjäläiset kuuluvat luonnollisesti suurkaupunkiin ja nähtävästi nykyään myös pienempiin kaupunkeihin, sellaisiin kuin Jyväskylä. 

Olin kuusi ja New Yorkissa, kun isäni antoi jollekin kolikon ja äiti turhautui. Samanlaisia tilanteita on seurannut myöhemmin muiden kanssa. Olen tullut äitiini: minä olen se joka hermostuu enkä se, joka antaa rahaa. Eilen ystäväni kertoi, että on päättänyt antaa joka päivä euron kerjäläisille. Voivoi. Täällä se kun on niin organisoitua, että se näkyy jo päällepäin. Metrotunneleissa, silloilla ja pankkiautomaattien vieressä on joka päivä samat ihmiset. Kerjääminen näyttää kuin miltä tahansa työltä, istumaan tullaan siinä kymmenen aikaan, seitsemältä laitetaan kamat kasaan ja lähdetään kotiin. Alueista ollaan tarkkoja ja toisilta lainataan lapsia tai koiranpentuja, jotta avuntarve näyttäisi suuremmalta. Joissain tapauksissa takana on isompi organisaatio. Sen näkee muun muassa siitä, että joku vahtii kerjäläistä sivusta tai että kerjäläisellä on radiopuhelin. Pahimmillaan taustalla oleva järjestö tekee työntekijöistään tehokkaampia eli kurjempia eli säälittävämpiä. Ikävä kyllä siihen liittyy joskus kamaluuksia kuten silpomista tai muuta väkivaltaa.

Työolot eivät kerjäläisillä varmastikaan ole kohdillaan eikä kadulle yleensä jouduta omasta tahdosta. On kuitenkin myös elämäntapakerjäläisiä ja kesäkerjäläisiä, jotka kokeilevat jännittävää elinmuotoa muutaman kuukauden ajan. Vaikeaa onkin erottaa oikea hätä. Täällä on hyvä sosiaaliturva, mutta esimerkiksi laittomat maahanmuuttajat jäävät sen ulkopuolelle. 

En tiedä milloin rahaa kannattaa antaa tai kuka sitä ansaitsee. Kuten ainakin Lontoossa, myös täällä kodittomat myyvät järkevää lehteä. Sitä toimittaa nykyään jo varmaan kadulta poispäässeet ammattitaitoiset ihmiset. Valtuutetun ja oikean myyjän tunnistaa rintalätkästä ja/tai lehtikärrystä: suttuisia ja märkiä lehtiä myyvät vain wannabet. Olen antanut lantin tai pari, jos kyseessä on joku, joka tekee jotain muuta kuin istuu rahansa eteen. Lähinnä siis jonkinlaisille taiteilijoille. Huonoille en ole antanut. Puolikkaan patongin annoin kerran pojalle, joka istuu aina lähiboulangerien edessä. En olisi kuitenkaan jaksanut sitä itse ja illalla se olisi ollut kuivaa.

Kommentoikaa.